Alkuviikosta jouduimme laittamaan lihoiksi pässikaritsan. Oman kanalan kukkoja olemme teurastaneet ja syöneet monta monituista kertaa, mutta lampaiden osalta tämä oli ensimmäinen tapaus laatuaan. Tämän pässin olimme aikoneet pistää pataan, kun sen aika tulisi. Kesän yli sen oli kuitenkin vielä tarkoitus saada rauhassa kasvaa.

Maanantaiaamuna pikkupässi ontui. Ontuvia pikkupässejä meillä on ollut ennenkin, ja kun niiden holtitonta kohnotusta seuraa, on suoranainen ihme, ettei haavereita satu tämän useammin. Nyt ontuvasta karitsasta huomasi kuitenkin heti, että kinttu oli ihan helkatin kipeä.

Päätin laittaa jalkaan lastan ensiavuksi. Jalkaa paketoidessa ei tarvinnut olla eläinlääkäri huomatakseen, että kinttu oli kinnernivelen alta kunnolla poikki. Selvä homma oli, että olisi ollut karitsaparan rääkkäämistä yrittää kursia vielä jalkaa kokoon.
En ollut koskaan kuitenkaan nähnyt tai harjoitellut lampaan teurastusta, ja tässä vaiheessa olin siihen (aivan liian) huonosti varautunut muutenkin.

Onneksi apu löytyi puhelinsoiton päästä: vanha naapurimme ja parhaan ystäväni isä Lasse on metsämies, ja hänen avustuksellaan olen oppinut kukkojenkin teurastuksen ja jatkokäsittelyn. Ei muuta kuin lammas autoon ja menoksi.

Karitsa pääsi nopeasti ja siististi tuskistaan (kiitos Lasse, apuusi voi luottaa kuin muuriin!). Päälle saimme vielä arvokkaan oppitunnin suolistamisesta ja nylkemisestä. Ruho jäi riippumaan Lassen autotalliin, josta Antti kävi sen seuraavana päivänä noutamassa.

Liekö tässä demonstraatio siitä, kuinka katkesi jalka entiseltäkin pässiltä.


Tiistaina odotin kylään ystävääni, jonka kanssa olemme ehtineet nähdä viimeksi vuosi sitten. Siivosin kovalla tohinalla, kun Antti tokaisi omaan verkkaiseen tyyliinsä, että se lammaskin on viä tua autossa sitte. Hetken aikaa raksutti ennen kuin tajusin, että mikä lammas Antilla nyt muka tällä kertaa oli autossaan. Voissaakeli se lammas! No sehän pitää äkkiä palotella ja saada kylmään!

Kun ystäväni kaartoi pihaan, tönötin slaavikyykyssä saunapolulla, puukko kädessä ja kädet kyynärpäitä myöten lampaassa. Huikkasin, että jos ruhon palottelu ällöttää niin ei kannata tulla lähelle! Ystäväni ei siinä ihan suorilta hoksannut, mitä ajoin varoituksellani takaa (ihme sinänsä). Ei häntä onneksi ällöttänyt, nauratti kylläkin. Kuulemma saattoi vain meille kahville tullessaan odottaa pöllähtävänsä tällaisen skenaarion keskelle.


Osa karitsasta päätyi tuoreeltaan pataan yhdessä juuresten kanssa. Osan pistin pakkaseen. Yön yli miedolla lämmöllä uunissa haudutettu karitsapata oli tolkuttoman hyvää, ja kunnioitus lautaselle päätynyttä eläintä kohtaan kasvoi tämän hässäkän myötä taas roimasti.

Nyt pihallamme käppäilee siis enää kolme lammasta: Allu-pässi ja sen kaksi poikaa. Allun ja vaalean karitsan, Arvin, ei ole tarkoitus päätyä paistiksi, vaan niille on hakusessa uusi koti vaikkapa jostakin harrastekatraasta. Kotitarjokkaita otetaan vastaan!