Blogia säännöllisemmin seuranneet ovat varmaankin huomanneet innostukseni villiyrtteihin ja -vihanneksiin. Meidän perheessämme luonnon villit "superfoodit" näkyvät ruokalautasillamme näin kesäaikaan lähes päivittäin. Luonnonkasveja keräämällä olemme pystyneet nostamaan tänäkin kesänä omavaraisuusastettamme jonkin verran, vaikka puutarhamme on auttamattomasti kesken eikä sen antimilla pötkitä vielä puusta pitkälle.

Maitohorsma on ravinteikas ja monikäyttöinen villivihannes ja pohjoisen luontomme proteiinipommi.

Oma hurahdukseni villivihanneksiin on karannut siinä määrin lapasesta, että viime viikonloppuna löysin itseni Lisäansioita villivihanneksista -koulutuksesta Espoosta. Kurssin järjestäjinä ja kouluttajina toimivat suomalaisen hortoilun pioneerit ja Hortoilu.fi -sivuston perustajat Raija ja Jouko Kivimetsä. Kivimetsät ovat kirjoittaneet myös useita kirjoja villivihannesten eli hortan keruusta ja hyödyntämisestä, kotoisammin kutsuttuna hortoilusta.

Kerroin aiemmin, kuinka joku peto oli päässyt yöllä talliin ja tappanut neljä ankanpoikastamme. Siitä seuraavana yönä katosi myös kukkomme Johtaja Tuura. Luulimme tietysti, että nyt on Tuurakin päätynyt pedon suuhun, mutta kukkopa ei ihan niin vain antautunutkaan kenenkään iltapalaksi. Sen sijaan Tuurasta on paljastunut muuton myötä varsinainen villikukko!



Kanalan väen muuttoiltana Antin oli määrä käydä hakemassa kanat ihan vaan hätsynpikaa Kalliorinnasta töidensä jälkeen. Napakka mutta hellä ote vaan kyljistä siipien päältä molemmin puolin ja kuljetuslaatikkoon, hyvin se menee, ohjeistin Anttia, joka ei tähän päivään mennessä ole päässyt täysin yli kanakammostaan.

Espanjassa asuva veljeni oli Suomessa lomalla ja yöpyi tuolloin Kalliorinnassa. Hän oli mennyt Antin avuksi kanojen pyydystämiseen.

Miehet saivat kanat bokseihin ilman ongelmia, mutta Tuura oli kaiketi päättänyt, että muuttakaa keskenänne. Se oli karannut useaan otteeseen, räpiköinyt itsensä irti, paennut laatikosta jo kerran sinne päädyttyään ja kirmannut naapurin pihalle puiden suojiin. Sain viestitse tilannepäivityksiä tapahtumapaikalta ja jäi vähän epäselväksi, jahtasiko siellä milloin äijät kukkoa ja milloin kukko äijiä.



Kello oli yli puolen yön, kun sain veljeltäni huolestuneen viestin, että ilmota vielä kun Antti on turvallisesti kotona, siltä kukolta voi odottaa ihan mitä vaan.
Jonkin ajan päästä kukkojahdissa väsähtänyt kanafarmari-Antti kurvasi pihaan, ja minä mulkoilin miestä oliko-se-muka-nyt-niin-hankalaa -ilmeelläni samalla, kun kannoimme kuljetuslaatikoita talliin, jossa voisimme turvallisesti vapauttaa kanat yöpuulle.
Suljimme oven perässämme ja jätimme oven yläluukun sen verran raolleen, että vähän kesäyön valoa pääsisi sisälle jottei meidän tarvitsisi ihan sokkona puuhastella.

Nostin kansiosan Johtaja Tuuran kuljetuslaatikosta ja tunsin siiven pamauttavan päin näköäni. Kukko lensi kuin kotka konsanaan ja liihotteli ulos raolleen jätetystä oviluukusta. Katselimme hämmentyneinä, kuinka se lensi ainakin parikymmentä metriä naapuritontille ja katosi hämärään yöhön. Kävimme etsimässä Tuuraa kaikkialta, mutta missään ei näkynyt kukosta vilaustakaan. Ei auttanut muu kuin todeta, että ehkäpä se on mönkinyt johonkin piiloon ja varmasti se ilmestyy jostain aamulla, kunhan kuulee rouviensa kotkotuksen pihalla.

Aamulla kukkoa ei edelleenkään näkynyt, eikä se ilmestynyt koko päivänä takaisin edes kanojen houkuttelemana. Antilla oli kukosta ihan hirveä stressi päällä. Me jahdattiin sitä niin kauan että sillä ei kyllä oo mitään lupaa joutua enää tässä vaiheessa ketun suuhun.
Helsingin Sanomien valokuvaaja kävi päivällä ottamassa meistä valokuvat tekeillä olevaan lehtijuttuun ja pyysi kertomaan nettiversioon tulevalla videolla siitä, kuinka kettu oli vienyt kukkomme. Kun perjantai-iltanakaan ei kukkoa näkynyt eikä kuulunut, totesi jo Anttikin, että eiköhän tuo ole kohdannut luonnollisen poistuman.


 Lähdin lauantaiaamuna Espooseen villivihanneskurssille ja Antti jäi kotiin päivystämään.
Illalla Antti lähetti minulle videon, jossa näkyi, kuinka hän rämpi metsässä sählymaila a.k.a Kesärannan paimennussauva kädessään. Ihmettelin, että mitähän se ukko on nyt keksinyt. Kunnes videossa jossain puiden välissä vilahti mustavalkoinen hahmo.

Soitin Antille että oliko se oikeesti Johtaja Tuura jota sä siellä jahtaat?! Oli se. Naapurin rouva metsikön toiselta puolelta oli soittanut Antille ja kysynyt, onko meillä sattumoisin jotain hukassa, kun heidän pihatiellään tonottaisi yksi kukko ihan muina miehinä hiukan eksyneen oloisena.

Kaksi tuntia myöhemmin Antti oli saanut Tuuran paimennettua takaisin kotipihalle, jossa se oli polleana painunut kanojensa seuraan tepastelemaan kuin ei olisi koskaan missään ollutkaan. Naureskelimme, että varmaan on kettukin Tuuraan törmättyään tuumannut, että löytyy sitä evästä helpomminkin ja jättänyt kukon seikkailemaan metsään kaikessa rauhassa.


Johtaja Tuuralla taisi nousta vähän vapaus hattuun, sillä nyt se on pysynyt kotipihassa kanojensa kanssa, mutta se ei suostu menemään yöksi sisälle. Sen sijaan se kipuaa yötä pitelemään tallin vieressä olevaan koivuun, josta se laskeutuu aamulla tallin ovelle odottamaan, että käyn laskemassa kanat vapaaksi. Samapa tuo, nauttikoot nyt villikukon elämästä. Pääasia, että selvisi hengissä parin päivän seikkailustaan.

Jos alkuviikosta sattui ja tapahtui, niin loppuviikko se vasta hulabaloota olikin. Taitaa olla parempi purkaa raporttia osiin, että joku edes vähäinen tolkku säilyy.

Torstain ihana juttu oli kanojen muutto vihdoin Kesärantaan. Meillä ei ole täällä vielä talviasuttavaa kanalaa, vaan sellainen olisi tarkoitus rakentaa syksyllä. Siihen saakka minulla on ollut rakenteilla pikkuinen kesäasuttava kanankoppero, mutta projekti on aina jäänyt muiden kiirusten jalkoihin ja kesäkanalan vinossa vinksottava ranka on jäänyt tönöttämään pihan perälle kuin nalli kalliolle.

Kunnes sitten tajusin että ei saakeli, meillähän on eläimet laitumilla ja pässit lautatarhassa. Ja talli on ollut kuukauden tyhjillään. Ja kukaan ei ole tätä tajunnut.

Palataan muuttotunnelmiin vielä myöhemmin.


Kanojen saaminen kotiin oli tervetullut piristysruiske, sillä edellisen päivän aamu paljastui ihan kertakaikkisen hirveäksi. Heräsin tekstiviestiin, jossa seisoi, että hevoset olivat kaataneet aitaa laidunlohkojen välissä, ja että meidän ja naapurilohkon hevoset mellastivat kaikki samassa tilassa. Ensimmäinen oletukseni oli tietysti, että paikalta löytyisi vähintäänkin ruumiita, joten kiskoin päälleni ensimmäiset käteen osuneet vaatteet, kaappasin unisen lapsen suoraan sängystä vaunuihin ja lähdin hölkkäämään laitumelle.

Vahinkoja ei ollut päässyt sattumaan onneksi, vaikka tunnelma kieltämättä aika sähköinen hevosten keskuudessa olikin: naapurilohkon Saana-tamma oli kiimassa ja keikisteli meidän ruunillemme minkä kerkesi. Lento oli tästä varsin riemuissaan ja oli selvästi löytänyt sisäisen oriinsa uudelleen ja jahtasi vieraita ruunia ympäri laidunta korvat luimussa koittaen omia tamman, tämän vinkuessa ja pörheltäessä häntä töttöröllä kaiken hässäkän keskellä. Naapurilohkon hevosten omistaja kertoi, että tammalla oli vähän taipumusta karata kiimassa vieraisiin miehiin sähkölankojenkin läpi.

Saimme aidat pystytettyä Venlan tönöttäessä vaunuissa ihmettelemässä erikoista aamuohjelmaa. Aivoni olivat aivan jumissa aamukahvin puutteessa, ja Venlakin oli joutunut seuraamaan aitatalkoita ilman aamupalaa. Onneksi pätkää ei tuntunut haittaavan, kaipa aamupala unohtui siinä hevosia katsellessa ja ihhahaa-ääniä päästellessä.

Päästyämme kotiin syötin lapsen ja pistin kahvit tippumaan. Vilkaisin ikkunasta ulos takapihalle. Ei helvetti soikoon, tallin ovi on auki. Olin illalla käynyt keräämässä ankat talliin yöpuulle ja sulkenut perässäni oven.Mutta minun oli täytynyt unohtaa laittaa ovi illalla säppiin.

Kurkin tallin joka nurkan ja kiersin pihan. Tipu-tipu-tiputtelin ympäriinsä ja tutkin marjapensaiden juuret. Mistään ei kuulunut ankanpoikasten tuttua piipitystä, puristava tunne rinnassa voimistui.
Etsin ankkoja pitkin tienoita, kunnes laitumien läheltä metsänreunasta löysin kasan untuvia. Untuvien vana jatkui metsään. Myöhemmin Antti löysi toisen ankan kuolleena tonttimme reunasta. Joku peto, tarina ei kerro mikä, oli tappanut ankanpoikaset ja vienyt ainakin yhden niistä mennessään. 

Eipä olisi karmeammin voinut keskiviikko alkaa. 


 Antti haki kanat Kalliorinnasta kotiin myöhään seuraavan päivän iltana. Kanat ihmettelivät hetken uutta kotiaan, mutta uteliaisuus voitti pian arkailun. Edellispäivän järkytysten jälkeen oli ihana seurailla, kuinka kotkottimet kuopivat ja tutkailivat uutta reviiriään silmin nähden tyytyväisinä. Olkoonkin, että ne kuopivat kohopenkit leväälleen katkoen samalla viimeisenkin kitukasvuisen kesäkurpitsan taimeni. Ei tuntunut enää siinä konkurssissa.


 Ilmeisestikään surkeita sattumuksia ei ollut kuitenkaan sattunut tarpeeksi, sillä vielä seurasi lisää. Sen verran paljastan, että tapaukseen liittyi pikkuveljeni huoli Antin hyvinvoinnista, kotkan lailla lentänyt kukko ja yllättävän löydön tehnyt naapuri. Mutta siitä lisää pian. Nyt täytyy mennä lukitsemaan kanalan ovi.


Jälkimuokkaus: tämä surkeiden sattumusten päivä olikin tosiaan keskiviikko, ja kanat saatiin kotiin seuraavana päivänä. Sekoilin päivien kanssa.

Myöhään eilen illalla kävin laskemassa hevoset uudelle laiudunlohkolle. Hevoset olivat onnesta soikeina päästessään uuteen, rehottavaan seisovaan pöytäänsä. Myös kaverit, joille on tähän saakka huudeltu tyhjän lohkon yli, olivat nyt ihan haisteluetäisyydellä.
Parin päivän vesisateiden jäljiltä suolta nousi laitumen ylle usvakerros. Mistään ei kuulunut ihmisten aiheuttamia ääniä. Kuului vain hevosten nuuhkutus, kaulushaikaran puhallusmainen laulu ja metsässä kukkuva käki.


Vaikka nyt eletään vasta keskiviikkoa, on tähän viikkoon mahtunut niin paljon, että päätä huimaa. Törmäsin sattumalta ilmoitukseen Hortoilu.fi :n järjestämästä Lisäansioita villivihanneksista -koulutuksesta. Koulutuksen sisältö ja ajoitus eivät olisi mitenkään voineet olla sopivampia minulle. Asiat alkoivat loksahdella kohdilleen ja kun sieltä täältä vähän sumplittiin ja järjesteltiin, onnistuin pääsemään koulutukseen mukaan. Olen vieläkin ihan äimänkäkenä, kuinka eteeni tupsahti tuosta noin vaan tämän koulutuksen muodossa vastaus suunnitelmieni toteuttamista jarruttaneisiin kysymyksiin, kuinka asiat lutviutuivat vähän kuin itsestään ja onnistuimme vielä rahallisestikin mahdollistamaan osallistumiseni kurssille, johon meillä ei oikeasti olisi nyt varaa.

Kai tämä on nyt sitten sitä, että when te student is ready, the teacher will appear.

 
Toinen hauska sattumus tälle viikolle oli, kun Hesarin toimittaja piipahti luonamme pullakahveilla.
Viime viikon lopulla sain häneltä yhteydenoton blogin kautta. Meistä haluttiin tehdä haastattelu kuvineen päivineen Hesarin Torstai-liitteeseen. Suostuin naureskellen, että jos tästä meidän sekamelskasta lehtijutun verran saa kaavittua painokelpoista kasaan, niin tervetuloa vaan. Lopulta haastattelussa hujahti kuitenkin kolme tuntia ja minä puhuin ääneni käheäksi, eikä kuvaaja ollut vielä edes mukana! En edes muista, mitä kaikkea mahdoin suustani laukoa, mutta luotan toimittajan ammattitaitoon ja siihen, että hän osaa muotoilla sekavat monologini järkeviksi lauseiksi.

Kuvatkin piti alkuperäisen suunnitelman mukaan napsia siinä samalla, mutta surkean kelin vuoksi sovimme uuden kuvaussession perjantaille. Täytyy koittaa muistaa kammata tukka.


 Laitumella hevosten elämästä nautiskelua seuraillessani mietin hauskaa, hullua alkuviikkoani ja tunnustelin omituisen onnellista olotilaani. Seistä nyt siinä hiljaisessa kesäillassa tyrmäävän kauniissa maisemissa, katsella hevosia (ja vielä omia!) laitumella ja ihmetellä, kuinka asioilla on tapana järjestyä. Suolle katsellessani tuli outo déjà-vu.


Tänään sain kuitenkin heti aamusta muistutuksen siitä, että kivan määrä on vakio, ja jossain kohtaa ei sitten olekaan enää niin kauhean kivaa.

Muttamutta, eipä masistella nyt tällä kertaa sen enempää. Nautitaan nyt vielä pikku hetki tästä kivasta, mitä on ollut.

Alkuviikosta jouduimme laittamaan lihoiksi pässikaritsan. Oman kanalan kukkoja olemme teurastaneet ja syöneet monta monituista kertaa, mutta lampaiden osalta tämä oli ensimmäinen tapaus laatuaan. Tämän pässin olimme aikoneet pistää pataan, kun sen aika tulisi. Kesän yli sen oli kuitenkin vielä tarkoitus saada rauhassa kasvaa.

Maanantaiaamuna pikkupässi ontui. Ontuvia pikkupässejä meillä on ollut ennenkin, ja kun niiden holtitonta kohnotusta seuraa, on suoranainen ihme, ettei haavereita satu tämän useammin. Nyt ontuvasta karitsasta huomasi kuitenkin heti, että kinttu oli ihan helkatin kipeä.

Päätin laittaa jalkaan lastan ensiavuksi. Jalkaa paketoidessa ei tarvinnut olla eläinlääkäri huomatakseen, että kinttu oli kinnernivelen alta kunnolla poikki. Selvä homma oli, että olisi ollut karitsaparan rääkkäämistä yrittää kursia vielä jalkaa kokoon.
En ollut koskaan kuitenkaan nähnyt tai harjoitellut lampaan teurastusta, ja tässä vaiheessa olin siihen (aivan liian) huonosti varautunut muutenkin.

Onneksi apu löytyi puhelinsoiton päästä: vanha naapurimme ja parhaan ystäväni isä Lasse on metsämies, ja hänen avustuksellaan olen oppinut kukkojenkin teurastuksen ja jatkokäsittelyn. Ei muuta kuin lammas autoon ja menoksi.

Karitsa pääsi nopeasti ja siististi tuskistaan (kiitos Lasse, apuusi voi luottaa kuin muuriin!). Päälle saimme vielä arvokkaan oppitunnin suolistamisesta ja nylkemisestä. Ruho jäi riippumaan Lassen autotalliin, josta Antti kävi sen seuraavana päivänä noutamassa.

Liekö tässä demonstraatio siitä, kuinka katkesi jalka entiseltäkin pässiltä.

Tiistaina odotin kylään ystävääni, jonka kanssa olemme ehtineet nähdä viimeksi vuosi sitten. Siivosin kovalla tohinalla, kun Antti tokaisi omaan verkkaiseen tyyliinsä, että se lammaskin on viä tua autossa sitte. Hetken aikaa raksutti ennen kuin tajusin, että mikä lammas Antilla nyt muka tällä kertaa oli autossaan. Voissaakeli se lammas! No sehän pitää äkkiä palotella ja saada kylmään!

Kun ystäväni kaartoi pihaan, tönötin slaavikyykyssä saunapolulla, puukko kädessä ja kädet kyynärpäitä myöten lampaassa. Huikkasin, että jos ruhon palottelu ällöttää niin ei kannata tulla lähelle! Ystäväni ei siinä ihan suorilta hoksannut, mitä ajoin varoituksellani takaa (ihme sinänsä). Ei häntä onneksi ällöttänyt, nauratti kylläkin. Kuulemma saattoi vain meille kahville tullessaan odottaa pöllähtävänsä tällaisen skenaarion keskelle.


Osa karitsasta päätyi tuoreeltaan pataan yhdessä juuresten kanssa. Osan pistin pakkaseen. Yön yli miedolla lämmöllä uunissa haudutettu karitsapata oli tolkuttoman hyvää, ja kunnioitus lautaselle päätynyttä eläintä kohtaan kasvoi tämän hässäkän myötä taas roimasti.

Nyt pihallamme käppäilee siis enää kolme lammasta: Allu-pässi ja sen kaksi poikaa. Allun ja vaalean karitsan, Arvin, ei ole tarkoitus päätyä paistiksi, vaan niille on hakusessa uusi koti vaikkapa jostakin harrastekatraasta. Kotitarjokkaita otetaan vastaan!