Köröttelimme viikonlopun aikana 707 kilometriä ristiin rastiin Suomea. Eläinasioilla. Kuinkas muutenkaan.

Lauantaina ajelimme Pohjanmaalle Ilmajoelle tapaamaan vanhaa ystävää, josta en ollut kuullut kymmeneen vuoteen. Kyseessä oli ensimmäinen oma hevoseni, jonka jouduin olosuhteiden pakosta myymään 11 vuotta sitten. Tyttö, jonka ratsuksi tamma tuolloin meni, menetti heppailuinnostuksensa vuosien mittaan, mutta perhe ei hennonnut enää myydä hevosta eteenpäin, ja se sai jäädä viettämään eläkepäiviään perheen lypsytilalle.
Vanha tamma on jo 24-vuotias, ja se on todella kunnioitettava ikä lämminveriselle. Vanhuus oli jättänyt jälkensä tamman ulkoiseen olemukseen, mutta oli uskomattoman hienoa huomata, että mikään muu ei ollut muuttunut: sen katseesta paistoi edelleen lempeys, viisaus ja sielukkuus ja samat hassut tavat olivat yhä tallella. Hevosesta näki, että se oli saanut elää hyvää elämää.

Tilan emäntä vei meidät myös erittäin mielenkiintoiselle kierrokselle navettaan. Nykyisen emännän isä oli perustanut aikoinaan tuon maitotilan ja aloittanut kuudellatoista lypsävällä (ja tätä olivat aikoinaan naapurit pitäneet ihan suuruudenhulluna määränä!). Nykyisin tilalla eleli toista sataa lypsävää, ja maito päätyy kaupan hyllylle Valion luomutölkissä.

Vaikka eläimiä oli melkoinen määrä, olivat niiden tilat siistit ja valoisat. Lehmillä oli navetassa parret, mutta ne eivät olleet kiinni ja saivat käyskennellä navetassa miten mielivät. Ne lompsivat myös lypsylle itse: kolme lypsyrobottia tarjoili rehuannoksia, ja lehmien aterioidessa koneet lypsivät minkä kerkesivät. Kesäaikaan lehmillä on temmellyskenttänään kymmeniä hehtaareja laidunta.

Saimme tutustua myös valvomoon, jossa pystyi koneelta seuraamaan oikeastaan kaikkea, mitä navetan puolella tapahtui. Siinä tietokoneen ruudulta numeroita tuijottaessani kävi mietin, että mahtoi olla lehmänpito hiukan erilaista silloin, kun isomummoni Lempi hoivaili ammujaan Kalliorinnassa.

Myös hieholaan pääsimme tutustumaan, ja saimmepa nähdä tilan komean sonninkin morsiantensa kanssa.

Takaisin kotia kohti ajelimme onnellisempina ja sivistyneempinä. Paluumatkalla kurvasimme Jämijärvelle ja haimme sikäläiseltä lintutilalliselta minulle myöhästyneen äitienpäivälahjan. Loppumatkan takaisin Tampereelle sylissäni kotiin kulki piipittävä laatikko, jossa matkasi neljä keltauntuvaista ankanpoikasta.



 Sunnuntaina kotimaan kiertueemme jatkui: kurvasimme taas liikenteeseen, matkaseuranamme pässikaritsa ja kiukkuinen siili. Ihan perus settiä.

Vuosi sitten meille toimitettiin hoitoon orpo siilinpoikanen, joka kasvoi meillä syksyn ja jäi vielä varmuuden vuoksi luoksemme horrostamaan talven yli. 108-grammainen pikkuinen siilinrääpäle ehti kasvaa lähes kilon painoiseksi mötikäksi, ja vihdoin koitti aika vapauttaa se takaisin synnyinseuduilleen. Siili Sämpylssön palasi kotiseudulleen Akaan Junkkariin, rauhalliseen paikkaan kauas autoteistä ja muista vaaroista.

Akaasta matkamme jatkui kohti Tiiriön ABC:tä, jossa olimme sopineet treffit lampaanostajan kanssa. Ansa-uuhemme toinen karitsa, Kesärannan Armas, vaihdettiin meidän autostamme toiseen ja jatkoi matkaansa Kotkaan asti. Kotkassa poikaa odotti monta pässikaveria sekä oma uuhilauma hellittäväksi.

Tiiriöstä ajoimme vielä Metsänkylän navetalle, jossa kävimme katselemassa eteiseen ja kylpyhuoneeseen väliovea (vielä ei löytynyt sopivaa). Tietysti paijasimme läpi myös alpakat, aasit, ponin ja lampaat ennen lähtöämme.

Pysähdyimme vielä Lakstedtin puutarhamyymälässä ostamassa tuliaisiksi kotiin kesäkukkia, muutaman yrtin taimen sekä kirsikkatomaatin ja chilin taimet. Iso suositus paikalle, kaikki kasvit olivat todella hyväkuntoisia ja hinnat edullisia!