Maalle muuttamisesta, oravanpyörästä hyppäämisestä ja omavaraisuudesta puhuttaessa törmää usein termiin yksinkertainen elämäntapa.

Eletään lähellä luontoa. Kasvatetaan ruoka itse. Tehdään asioita omin käsin. Eletään luonnon kiertokulun ja vuodenaikojen mukaan.

"He muuttivat maalle ja alkoivat elää yksinkertaista elämää."



Mekin päätimme karata muutama vuosi sitten maalle tuon simppelin elämän perässä. Kaupunkielämään ja sen jatkuvaan hälyyn, pakokaasuihin, katupölyyn ja kauppojen näyteikkunoihin kyllästyneinä kaipasimme linnun laulua, omassa maassa kasvatettuja vihanneksia ja raitista ilmaa.

Meille se tarkoitti tuolloin, että minä joutuisin ajokortittomana jättäytymään pois päivätöistäni, ja ryhtyisin hiljalleen keräämään kokemusta ja oppia, jotta voisin ehkä tulevaisuudessa tienata leipäni omaa yritystä pyörittäen. Antti oli perustanut firman ja tulevaisuudennäkymät olivat vakaat. Uskalsimme siksi tehdä tällaisen radikaalin siirron, vaikka se tarkoittikin tulojemme tippumista ja sitä, että meidän tulisi opetella tulemaan toimeen vähemmällä. Muutimme vuokralle vanhaan kotitalooni, jotta meillä olisi aikaa tunnustella uutta elämäntyyliämme ja sen toimivuutta. Isoja paineita ei ollut, sillä takaportti olisi auki missiomme keskeyttämiseen, mikäli näyttäisi siltä, ettemme pärjäisi. Pienen alkutotuttelun jälkeen pärjäsimme kuitenkin hyvin ja päätimme, että vanhaan ei ole enää paluuta.


Tekemämme elämänmuutos ei ole kaduttanut meitä kumpaakaan hetkeäkään. Olemme yhtä mieltä siitä, että saamme näin rakentaa ihan oman näköistä elämää. Muutama vuosi tällaista elämäntapaa on kuitenkin repinyt myös takaisin maanpinnalle niistä romanttisen hattaraisista kuvitelmista yksinkertaisesta elämästä.

... Sillä eihän tämä oikeasti mitään yksinkertaista ole. Kaikki, siis ihan kaikki, vaatii hitosti töitä.

Se, että voi niiden mielikuvien mukaisesti keräillä itse kasvatettuja raaka-aineita omasta puutarhasta lämpimänä kesäiltana, vaatii tolkuttoman määrän hikistä vaivannäköä: lapioimista, kärräämistä, kantamista, kastelua ja huolta siitä, viekö joku tyypillinen suomalaisen suvisään hallayö vaivalla kasvatetut taimet mennessään. Kasvukauden ollessa lyhyt, vaatii jälleen hitokseen vaivannäköä, säilömistä, mehustamista, hilloamista ja purkittamista, mikäli haluaa nauttia omavaraisuuden antimista myös kesän loputtua.

Eläinten kasvatus munien, lihan ja villan toivossa vaatii loputtoman määrän paskan lappaamista, ruokkimista, veden kantoa, aitojen pystyttelyä, huolehtimista ja valvomista. Oli arki tai pyhä, vappu tai joulu, eläimet on ruokittava useasti päivässä. Tähän jo pelkästään saa uppoamaan reilusti rahaa, puhumattakaan siitä, jos joku eläimistä loukkaa itsensä tai sairastuu, ja eläinlääkäri on kutsuttava paikalle. Jotta eläinlääkäriin ei tarvitsisi soitella alvariinsa, vaatii hurjasti opiskelua ja tietotaitoa tunnistaa, onko eläimen vamma sen luontoinen, että sen voisi hoitaa eläinlääkärin sijaan itse kotikonstein. (En kuitenkaan missään nimessä kehota yliarvioimaan omia kykyjä alan ammattilaisen ohi eläimen kärsimyksen pitkittämisen kustannuksella, eikä eläintä koskaan tule ryhtyä hoitamaan tein itte ja säästin -meiningillä, toim. huom.).

... Ja kun kerran eläimiin ja niiden kärsimyksiin pääsimme, on kotieläimiä pitävän pystyttävä myös tarvittaessa lopettamaan kärsivä eläin tilanteen niin vaatiessa. Samaten, jos mielii kasvattaa eläimiä lihaksi itse, on eläimet myös teurastettava, nyljettävä ja suolistettava omin pikku kätösin. Ainakin omalla kohdallani, eläinrakkaana ihmisenä, on tämä kaikkein rankin ja epämieluisin puuha omavaraisemman elämän tavoittelussa, ja sydämeni särkyy aina, kun joudun sen tekemään. Paljon yksinkertaisempaa elämää olisi hakea liha kaupan hyllyltä vakuumiin pakattuna.
Koska meidän perheemme kuitenkin syö myös lihaa, koen olevani syömälleni eläimelle sen verran velkaa, että varmistan sen ainakin saaneen elää onnellisen elämän ja nopean, kivuttoman lopun ennen lautaselleni päätymistä.


Riippumattomuus lämmityksen tai hygienian suhteen ei myöskään ole sinällään yksinkertaista: sekin vaatii jatkuvaa vaivannäköä.

Elimme jo entisessä kodissamme pahimmat paukkupakkasetkin vain puulämmityksen varassa, sillä sähköpatterien päällä pitäminen olisi tuonut sähkölaskuihimme muutaman satasen lisää. Sama meno on jatkunut täällä Kesärannassa: puuhella pitää pirttimme lämpimänä, ja mittarilukemien huitoessa pakkasen puolella, saa hellaa lämmittää aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Kylminä aamuina edellisen illan laiskuus kostautuu, mikäli emme ole jaksaneet pilkkoa sopivan kokoisia polttopuita ja kantaa niitä valmiiksi sisään. Puuhellan pieneen pesään on lykittävä puuta vähän väliä, jotta tulta ei tarvitse olla alvariinsa sytyttämässä uudestaan.

Tämän talven ajan olemme pärjäilleet talossamme myös ilman suihkua, lämmintä vettä tai sisävessaa. Sisälle tulee vesi, mutta lämminvesivaraajaa ei toistaiseksi ole: lämmin vesi käsienpesua ja lapsen pyllypesuja varten huolehditaankin puuhellalla. Pienemmät pyykit pestään tarpeen vaatiessa nyrkkipyykillä, muutoin käymme isäni luona pyykkäämässä. Noilla reissuilla pääsemme myös suihkuun, muuten hoidamme iltapesut lämmittämällä saunan ja vettä padassa.



Nämä ajatukset heräsivät, kun tässä eräänä iltana jälleen kerran köllähdin sänkyyn, ja jokainen lihas kropassani ilmoitti kolotuksella olemassaolostaan: takana oli meidän arjessamme normaali kevätpäivä, kaikkine kohopenkkien kasaamisineen, esikylvöineen ja eläintenhoitoineen.

Mietin, että jos minua pyydettäisiin kuvailemaan yksinkertaista elämää, en kyllä kertoisi nykyisestä elämäntyylistämme. Kertoisin naapurirakennuksesta haetuista noutopizzoista. Busseista, jotka kulkivat muutaman metrin päästä kotiovelta parin minuutin välein. Kertoisin keskuslämmityksestä ja suihkusta, josta tulee kuumaa vettä kahvaa vääntämällä. Pihasta, jota hoitaa talkkari, ja saunasta, joka lämpiää napista painamalla.

Silti en ikinä enää vaihtaisi entiseen, oikeasti yksinkertaiseen elämään.