Tuskin on olemassa edellisessä postauksessa mainitulle "välitilavuodenajalle" sopivampaa askaretta, kuin viime kerinnöistä saatujen kesävillojen käsittely. Ansan villat odottavat nyt pestyinä, roskista putsattuina ja karstattuina levyinä paperikasseihin pinottuna. (Mitähän ne odottavat, sitä en tiedä... Parempia aikoja kenties?)

Ansan villojen käsittelyyn sain kulumaan aikaa ehkä muutaman työpäivän verran, jos kaikkia lapsen ja muun elämän aiheuttamia keskeytyksiä ei huomioida. Ansa on pienikokoinen lammas ja sen villa ei ollut mitään kovin pitkäkuituista, joskin alkupäässä sain kulutettua aikaa yleiseen sähläykseen (nämä olivat ensimmäiset villat, joita käsittelen, joten pistetään harjaantumattomuuden piikkiin): jouduin pesemään villat kahteen kertaan, sillä ensimmäisellä kerralla pesin ja liotin koko satsin huopumisen pelossa kylmässä vedessä. Jäinen vesi tuntui puhdistamisen sijaan jähmettävän lanoliinin (villan luontaisen rasvan) niin, että se sitoi lian jopa tiukemmin kiinni villaan. Reilusti lämmintä vettä kiehumaan siis, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Vasemmalla Ansa, keskellä Allu-pässi ja oikealla Nuunu

 Myös karstaamisessa otti aikansa, ennen kuin mukaan tuli kunnon flow ja hoksasin, kuinka homma toimii sujuvasti. Kun keksin itselleni sopivimman tavan, alkoi karstaaminen sujua joutuisammin turhien työvaiheiden jäädessä välistä pois. Nopeaksi ei tätä vaihetta voi kuitenkaan kutsua, vaikka kuinka raaputtelisi menemään: käytössäni on kaksi lemmikkiliikkeestä ostettua eläimen karstaharjaa, ja vaikka ostinkin kaupan isoimmat karstat, mahtuisi "oikeisiin" karstoihin varmasti enemmän tavaraa kerralla. Joskin on erittäin näppärää, että näissä minun malleissani on nappi, jolla karstatun, valmiin villalevyn voi painaa irti harjaksista, eikä villoja tarvitse irrotella tikun (anteeksi ammattisanaston haltsaamisen puute) avulla karstasta.

Antti silmäili puolihuolestuneen näköisenä touhujani: istuin tuntitolkulla sohvan nurkassa ja nypin pikku villapallero kerrallaan materiaalia onnettomiin karstoihini. Edessäni korissa oli lampaan kokoinen keko villaa, eikä kasa näyttänyt kutistuvan, vaikka kuinka raaputin. Skraap-skraap-skraap, uusi pikkutuppo keon huipulta ja taas skraap-skraap-skraap. Mies uhosi, että kilahdan vielä koko touhuun. Höpöhöpö, tällainen villan näpertäminen on mitä parhainta puuhaa näihin päiviin, kun muutenkin tuntuu, että leijuu jossain utuisessa kuplassa. Taustalla kuuluu puuhellan pesästä valkean hiljainen rätinä ja voin katsoa maratonina Outsidersia (huippusarja, muuten! Uusi tuttavuus, jota lämpimästi suosittelen) samalla kun olen muka tekemättä mitään, vaikka koko ajan teenkin jotain. Skraap-skraap-skraap.


Kassillinen 'Ansaa'.
Toivuttuani muutaman päivän ajan jatkuvan karstausliikkeen aiheuttamasta lihasjumista, ryhdyin työstämään uutta villasatsia värissä 'Nuunu'. Nuunu on Ansaa isokokoisempi uuhi, ja sen villa on huomattavasti Ansan kikkaraista villapeitettä paksumpaa ja pitkäkuituisempaa. Niinpä myös työstettävää matskua on huomattavasti enemmän. Puolet siitä odottaa vielä pesemättömänä korissa, puolet jo putsasin, pesin ja jätin kuivamaan.

'Nuunu' on villansa puolesta ehdoton suosikkini: itse lammas on väriltään kauniin hopeainen, ja siitä kerityssä villassa näkyy uskomattoman paljon erilaisia kauniin harmaita sävyjä. Päällysvillan sävyt vaihtelevat vaalean hopeaista tummaan tuhkanharmaaseen, alusvillassa taas on erilaisia kerman- ja helmenvaaleita vivahteita. Villa on kiiltävää ja helmiäisenhohtoista, pitkää ja niin pehmeää, että nyt kuivuessaankin sitä tekisi mieli käydä vähän väliä pöyhimässä.




Mietin, myisinkö karstatut villat innokkaille askartelijoille, vai jättäisinkö ne itselle säilöön odottelemaan, että sisäinen käsityöläinen minussa nostaisi päätään ja yrittäisi saada villoista jotain aikaiseksi. Myymällä villaa lampaat voisivat tienata itselleen vähän ruokarahaa, toisaalta taas kutkuttaisi opetella vaikkapa huovuttamaan koko perheelle lämpimät töppöset omien lampaiden villoista. Tosin, jos rehellisesti mietin, ei näköpiirissäni ole ylimääräistä aikaa ryhtyä askartelemaanpaskartelemaan, etenkään, kun tajuan käsitöistä suurin piirtein yhtä paljon, kuin banaani koskenlaskusta (eli vähän).
Toisaalta taas pian on kevätkerinnän aika, ja pian nurkkamme pursuavat taas lampaanvillasäkeistä, eli tuskin nämä tällä tahdilla loppumaankaan pääsevät.

Saa nähdä, ehkä vielä innostun avaamaan pienen, villavan tilapuodin!