Kylpyhuoneen remontin ollessa vielä auttamattomasti kesken, elämme pyykkikoneetonta elämää. Käymme pesemässä vaatteemme vanhassa kodissamme Kalliorinnassa, jonne isäni muutti meidän jälkeemme kunnostamaan taloa myyntiä varten.

Antti oli tänään vapaalla, joten pakkasimme pyykkikassit autoon ja lähdimme matkaan koko perheen voimin.

Päästelimme asfalttitien viimeistä pätkää ja saavuimme peltoaukealle, josta kääntyy talolle vievä metsäinen hiekkatie. Tai oikeammin tie, joka oli kyllä vielä viime näkemällä metsäinen. Nyt tie ei tehnytkään mutkaa puiden väliin, sillä melkein jokainen soratietä reunustanut puu oli kaadettu. Talot, jotka olivat ennen jääneet asfalttitieltä katsoen korkean metsäkaistaleen suojiin, tönöttivät nyt orvon näköisinä alastomassa maisemassa.
Meidän vanha talomme mukaan lukien.


Ajoimme hiekkatietä pitkin vanhaan kotipihaan ja tuijotimme maisemaa kauhuissamme. Hakkuut jatkuivat ja jatkuivat.

Olin ehtinyt seurailla noita puita reilusti yli 20 vuotta, eli siitä lähtien, kun perheemme muutti Kalliorintaan ennen pikkuveljeni syntymää. Kun kävelee samojen puiden oksien ali parinkymmenen vuoden ajan, ehtii niiden sielunelämä, eläimistö ja ulkonäkö noin muutoinkin tulla aika tutuksi.

Puissa pesi aina keväisin ja kesäisin hurjat määrät lintuja: tietyssä kohdassa metsikköä tiesin punarintojen viihtyvän tiettyyn aikaan vuodesta, ja siitä vähän matkan päässä oli kaistale männikköä, jonka oksanhaaroissa nökötti lukuisia risuista kyhättyjä pesiä. Pesistä pilkisti aina keväisin hautovien rastaiden päitä. Istuimme usein kesän ensimmäisinä lämpiminä viikonloppuiltapäivinä veljeni kanssa talomme takapihalla aurinkotuoleihin, korkkasimme kylmät oluet ja seurailimme rastaita, jotka puolustivat kiivaasti joukkovoimin pesiään paikalle sattuneilta variksilta.

Noiden puiden lomassa koin myös yhden ikimuistoisimmista lintukohtaamisistani, kun koiran kanssa kävelyllä ollessani minua tuijotti ihmeissään lehtopöllö aivan muutaman metrin päässä puun oksalta. Pöllö kuului äänestä päätellen vierailevan samassa paikassa usein sen jälkeenkin.


Nämä kuvat on otettu vuonna 2014, samasta kohdasta kuin ylin kuva.

Vaikka Kalliorinnan talo ja sen naapurusto sijaitseekin kahden tiheään asutun taajama-alueen välissä, on se juuri kylää ympäröivän metsikön ansiosta ollut ikään kuin omassa rauhassaan oleva pieni saareke. Nyt talon ikkunasta ulos katsoessa näkyi kuusien ja mäntyjen  sijaan paljas peltoaukea ja sen takana asfalttitie.

Ennen olohuoneen maisema oli tuulessa huojuvia puita. Nyt siitä saattoi seurata, kuinka autot suhasivat ohi pöyisellä, päällystetyllä tiellä.

Aivan vanhan pihattomme takana hääri pari äijää moottorisahoineen "harvennustöissä". Suikkasin heidän ohitseen vanhaa polkuani metsään, ja suunnistin tutun keväisen kurjen huudon perässä metsän läpi pellon reunaan.


Ennen niin suojaisalta kurkienbongauspaikaltani jäin seurailemaan yksinäisen kurjen tepastelua pellolla puron rannalla. Kurki oli kamerani zoomin ulottumattomissa, mutta lähempänä minua köllötteli sänkipellossa joutsenpariskunta.

Mahtoivat siinä tirpatkin olla ihmeissään, kun niiden suosima pysähdyspaikka oli muuttunut metsän suojaamasta peltotilkusta puuttomaksi aukeaksi.



Joutsenia ihastellessani tarpoi paatse luokseni tietä pitkin hihkaisten, että "no täähän on silleen ihan kiva kun nyt tulee vähän valoo!"
Minä olin liian kiireinen edes vastaamaan mitään murehtiessani kaikkia niitä satoja lintuja, jotka olivat tämän lisääntyneen valon vuoksi menettäneet pesäpaikkansa.

(Blogia pidemmän aikaa seuranneet saattavatkin muistaa minun ja isäni luontoa koskevat näkemyserot. Niille, jotka eivät ole olleet mukana vuosi sitten, löytyy ainakin täältä aihetta koskeva postaus.)


Ennen kuin ryhdyimme viime kesänä tosissaan katselemaan taloja, harkitsimme vakavasti Kalliorinnan ostoa. Kun automme starttasi vanhan talomme pihasta ja käänsimme nokan kohti Teiskoa, huokaisimme yhteistuumin, että onneksi päädyimme toisenlaiseen ratkaisuun.

Alkaa nimittäin näyttää hetki hetkeltä enemmän siltä, että jo vuosien ajan vanhan kotipaikkani tunnarina toimineet Ismo Alangon biisin sanat, "Mitä on Nokian takana? -Metsää, metsää!", eivät pidä enää kauaa paikkaansa.