Tähän aikaan vuodesta koen yleensä aina, että aika junnaa jossain omituisessa välitilassa. Ulkona sataa lunta, mutta mieli on jo keväässä. Ja kun se kevät sitten alkaa (siis oikeasti, ei vain omassa päässä), niin se tapahtuu hurjan nopeasti. Tämä outo "kuplassa" leijaileva olo johtuneekin siitä, että vaikka ulkona näyttää talvelta vielä tänään, saattaa jo huomenna aurinko lämmittää nenänpäätä samalla, kun vesipisarat tip-tip-tiputtavat räystäiltä (ja meillä ei hitto vie ole vielä edes rännejä). Sitä sitten jää mielessään outoon, utuiseen odotustilaan. Tänään talvi, huomenna ehkä jo kevät.

Tänne maalle muutettuamme tuo kumma olo tuntuu vielä kymmenen kertaa voimakkaampana. Aika kun toimii täällä jotenkin niin eri tavalla.




Elän vielä kuherruskuukautta uuden asuinseudun ja kotipaikan kanssa. Siinä missä vanhan kotitalomme pihalta aukeni hämärä kuusimetsä pienine puroineen, ympäröivät meitä täällä jyrkät kalliot valoisine männikköineen; pienet, koivujen ympäröimät järvet läikittävät maisemaa ja siellä täällä aukeaa karun kaunis suomaisema, joka kiehtoo jo pelkästään siksi, että se on entiseen verrattuna jotain täysin erilaista. Mutta minun on myös pakko myöntää, että odottelen yhä sitä maagista, paljon mainostettua tunnetta siitä, että olen löytänyt kotiin. Siinä mielessä olen kai aina ollut levoton sielu, etten muista kokeneeni tuota tunnetta ennen. Ikinä. Missään.

En väitä, etteikö tämä voisi hyvinkin olla se ensimmäinen oikea koti. Olemme asuneet täällä vasta puolitoista hassua kuukautta. Varmasti iso syy vielä itseään odotuttavalle kuuluvuuden tunteelle on se, etten ole ehtinyt tutkia ympäröivää luontoa ja uusia seutuja kuin olemattoman pienen pintaraapaisun verran. Katuvalottoman pienen kotitiemme päässä kohoaa kallio, niin jyrkkä ja korkea, että sen juurella tuntuu, kuin asuisi pienen vuoren suojassa. Kallion päällä on kilometritolkulla jäkäläistä metsää. Olen päässyt karkaamaan "vuoren" rinnettä ylös metsään haahuilemaan tasan kerran, kun kärräsin päiväunia nukkuvan lapsen rattaat tien päätyyn ja lähdin kipuamaan rinnettä ylös. Silloinkaan en uskaltanut kiivetä laelle asti, koska pelkäsin muksun heräävän ja itkevän yksin vaunuissa, äidin samoillessa onnesta soikeana metsikössä.




Itseni tuntien olen varma siitä, etten voi edes haaveilla kotiutumisesta, ennen kuin olen saanut tutustua ympäröivään luontoon ja istua takamus sammaleessa uuden kotimetsän elämää ihmetellen. Näin talviaikaan päivät ovat niin lyhyitä, etteivät tunnit ole yksinkertaisesti riittäneet moiseen toimintaan: siinä vaiheessa, kun saan omat työni päivän osalta pakettiin ennen eläinten iltahuoltoa, ja ennen kuin Antti palaa töistä kotiin antamaan vähän siimaa lapsen vahtimisesta, on ehtinyt tulla jo pimeää. Paitsi ettei metsämaisemien katselusta jäisi varmastikaan paljoa käteen säkkipimeässä, olisi aika tyhmänrohkeaa lähteä rämpimään tuntemattomaan kalliomaastoon sokkona, etenkin kun hämäräaikaan aktiivisimmillaan olevien villisikojen tiedetään tykästyneen samoihin alueisiin. Rolleen tai sen kavereihin kompastuminen metsälenkillä olisi ehkä vähiten tervetullut skenaario metsäreissulla.

Olosuhteiden sallimissa rajoissa olen kuitenkin tehnyt pieniä, virkistäviä tutkimusretkiä lähiluontoon. Eilen postilaatikkoreissulla (lootalle on muutaman sadan metrin matka) tein pikaisen visiitin tien toisella puolella häämöttävän suon reunaan. Sen laidoilla rehotti tiheä pajukko, jonka oksiin oli jo ilmestynyt pieniä pajunkissoja. Tutkailin nenä maassa minulle vielä outoja suomaaston kasveja ja pällistelin tuulessa ja tuiskussa huojuvia osmankäämejä. Jo tutuksi tullut tie näytti suon suunnasta katsottuna ihan erilaiselta, puhumattakaan suosta, joka oli siihen saakka ollut vain jännittävän näköinen aukea alue kotimatkan varrella.

Minä Vs. Kotiutumattomuuden tunne: erävoitto 1-0




Kirjoitin tämän postauksen eilen, kun ilma oli leudon talvinen ja satoi lunta. Tekstin alussa sanoin, että kevät voi tulla kirjaimellisesti yhdessä yössä: nyt ulkona sataa vettä ja lumi sulaa kohisten. Lehdessä lupailivat termisen kevään alkavan ensi viikolla.

Sieltä se tulee!