Maalle muuttamisesta, oravanpyörästä hyppäämisestä ja omavaraisuudesta puhuttaessa törmää usein termiin yksinkertainen elämäntapa.

Eletään lähellä luontoa. Kasvatetaan ruoka itse. Tehdään asioita omin käsin. Eletään luonnon kiertokulun ja vuodenaikojen mukaan.

"He muuttivat maalle ja alkoivat elää yksinkertaista elämää."



Mekin päätimme karata muutama vuosi sitten maalle tuon simppelin elämän perässä. Kaupunkielämään ja sen jatkuvaan hälyyn, pakokaasuihin, katupölyyn ja kauppojen näyteikkunoihin kyllästyneinä kaipasimme linnun laulua, omassa maassa kasvatettuja vihanneksia ja raitista ilmaa.

Meille se tarkoitti tuolloin, että minä joutuisin ajokortittomana jättäytymään pois päivätöistäni, ja ryhtyisin hiljalleen keräämään kokemusta ja oppia, jotta voisin ehkä tulevaisuudessa tienata leipäni omaa yritystä pyörittäen. Antti oli perustanut firman ja tulevaisuudennäkymät olivat vakaat. Uskalsimme siksi tehdä tällaisen radikaalin siirron, vaikka se tarkoittikin tulojemme tippumista ja sitä, että meidän tulisi opetella tulemaan toimeen vähemmällä. Muutimme vuokralle vanhaan kotitalooni, jotta meillä olisi aikaa tunnustella uutta elämäntyyliämme ja sen toimivuutta. Isoja paineita ei ollut, sillä takaportti olisi auki missiomme keskeyttämiseen, mikäli näyttäisi siltä, ettemme pärjäisi. Pienen alkutotuttelun jälkeen pärjäsimme kuitenkin hyvin ja päätimme, että vanhaan ei ole enää paluuta.


Tekemämme elämänmuutos ei ole kaduttanut meitä kumpaakaan hetkeäkään. Olemme yhtä mieltä siitä, että saamme näin rakentaa ihan oman näköistä elämää. Muutama vuosi tällaista elämäntapaa on kuitenkin repinyt myös takaisin maanpinnalle niistä romanttisen hattaraisista kuvitelmista yksinkertaisesta elämästä.

... Sillä eihän tämä oikeasti mitään yksinkertaista ole. Kaikki, siis ihan kaikki, vaatii hitosti töitä.

Se, että voi niiden mielikuvien mukaisesti keräillä itse kasvatettuja raaka-aineita omasta puutarhasta lämpimänä kesäiltana, vaatii tolkuttoman määrän hikistä vaivannäköä: lapioimista, kärräämistä, kantamista, kastelua ja huolta siitä, viekö joku tyypillinen suomalaisen suvisään hallayö vaivalla kasvatetut taimet mennessään. Kasvukauden ollessa lyhyt, vaatii jälleen hitokseen vaivannäköä, säilömistä, mehustamista, hilloamista ja purkittamista, mikäli haluaa nauttia omavaraisuuden antimista myös kesän loputtua.

Eläinten kasvatus munien, lihan ja villan toivossa vaatii loputtoman määrän paskan lappaamista, ruokkimista, veden kantoa, aitojen pystyttelyä, huolehtimista ja valvomista. Oli arki tai pyhä, vappu tai joulu, eläimet on ruokittava useasti päivässä. Tähän jo pelkästään saa uppoamaan reilusti rahaa, puhumattakaan siitä, jos joku eläimistä loukkaa itsensä tai sairastuu, ja eläinlääkäri on kutsuttava paikalle. Jotta eläinlääkäriin ei tarvitsisi soitella alvariinsa, vaatii hurjasti opiskelua ja tietotaitoa tunnistaa, onko eläimen vamma sen luontoinen, että sen voisi hoitaa eläinlääkärin sijaan itse kotikonstein. (En kuitenkaan missään nimessä kehota yliarvioimaan omia kykyjä alan ammattilaisen ohi eläimen kärsimyksen pitkittämisen kustannuksella, eikä eläintä koskaan tule ryhtyä hoitamaan tein itte ja säästin -meiningillä, toim. huom.).

... Ja kun kerran eläimiin ja niiden kärsimyksiin pääsimme, on kotieläimiä pitävän pystyttävä myös tarvittaessa lopettamaan kärsivä eläin tilanteen niin vaatiessa. Samaten, jos mielii kasvattaa eläimiä lihaksi itse, on eläimet myös teurastettava, nyljettävä ja suolistettava omin pikku kätösin. Ainakin omalla kohdallani, eläinrakkaana ihmisenä, on tämä kaikkein rankin ja epämieluisin puuha omavaraisemman elämän tavoittelussa, ja sydämeni särkyy aina, kun joudun sen tekemään. Paljon yksinkertaisempaa elämää olisi hakea liha kaupan hyllyltä vakuumiin pakattuna.
Koska meidän perheemme kuitenkin syö myös lihaa, koen olevani syömälleni eläimelle sen verran velkaa, että varmistan sen ainakin saaneen elää onnellisen elämän ja nopean, kivuttoman lopun ennen lautaselleni päätymistä.


Riippumattomuus lämmityksen tai hygienian suhteen ei myöskään ole sinällään yksinkertaista: sekin vaatii jatkuvaa vaivannäköä.

Elimme jo entisessä kodissamme pahimmat paukkupakkasetkin vain puulämmityksen varassa, sillä sähköpatterien päällä pitäminen olisi tuonut sähkölaskuihimme muutaman satasen lisää. Sama meno on jatkunut täällä Kesärannassa: puuhella pitää pirttimme lämpimänä, ja mittarilukemien huitoessa pakkasen puolella, saa hellaa lämmittää aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Kylminä aamuina edellisen illan laiskuus kostautuu, mikäli emme ole jaksaneet pilkkoa sopivan kokoisia polttopuita ja kantaa niitä valmiiksi sisään. Puuhellan pieneen pesään on lykittävä puuta vähän väliä, jotta tulta ei tarvitse olla alvariinsa sytyttämässä uudestaan.

Tämän talven ajan olemme pärjäilleet talossamme myös ilman suihkua, lämmintä vettä tai sisävessaa. Sisälle tulee vesi, mutta lämminvesivaraajaa ei toistaiseksi ole: lämmin vesi käsienpesua ja lapsen pyllypesuja varten huolehditaankin puuhellalla. Pienemmät pyykit pestään tarpeen vaatiessa nyrkkipyykillä, muutoin käymme isäni luona pyykkäämässä. Noilla reissuilla pääsemme myös suihkuun, muuten hoidamme iltapesut lämmittämällä saunan ja vettä padassa.



Nämä ajatukset heräsivät, kun tässä eräänä iltana jälleen kerran köllähdin sänkyyn, ja jokainen lihas kropassani ilmoitti kolotuksella olemassaolostaan: takana oli meidän arjessamme normaali kevätpäivä, kaikkine kohopenkkien kasaamisineen, esikylvöineen ja eläintenhoitoineen.

Mietin, että jos minua pyydettäisiin kuvailemaan yksinkertaista elämää, en kyllä kertoisi nykyisestä elämäntyylistämme. Kertoisin naapurirakennuksesta haetuista noutopizzoista. Busseista, jotka kulkivat muutaman metrin päästä kotiovelta parin minuutin välein. Kertoisin keskuslämmityksestä ja suihkusta, josta tulee kuumaa vettä kahvaa vääntämällä. Pihasta, jota hoitaa talkkari, ja saunasta, joka lämpiää napista painamalla.

Silti en ikinä enää vaihtaisi entiseen, oikeasti yksinkertaiseen elämään.

Ajoimme hiekkatietä pitkin vanhaan kotipihaan ja tuijotimme maisemaa kauhuissamme. Hakkuut jatkuivat ja jatkuivat.

Olin ehtinyt seurailla noita puita reilusti yli 20 vuotta, eli siitä lähtien, kun perheemme muutti Kalliorintaan ennen pikkuveljeni syntymää. Kun kävelee samojen puiden oksien ali parinkymmenen vuoden ajan, ehtii niiden sielunelämä, eläimistö ja ulkonäkö noin muutoinkin tulla aika tutuksi.

Puissa pesi aina keväisin ja kesäisin hurjat määrät lintuja: tietyssä kohdassa metsikköä tiesin punarintojen viihtyvän tiettyyn aikaan vuodesta, ja siitä vähän matkan päässä oli kaistale männikköä, jonka oksanhaaroissa nökötti lukuisia risuista kyhättyjä pesiä. Pesistä pilkisti aina keväisin hautovien rastaiden päitä. Istuimme usein kesän ensimmäisinä lämpiminä viikonloppuiltapäivinä veljeni kanssa talomme takapihalla aurinkotuoleihin, korkkasimme kylmät oluet ja seurailimme rastaita, jotka puolustivat kiivaasti joukkovoimin pesiään paikalle sattuneilta variksilta.

Noiden puiden lomassa koin myös yhden ikimuistoisimmista lintukohtaamisistani, kun koiran kanssa kävelyllä ollessani minua tuijotti ihmeissään lehtopöllö aivan muutaman metrin päässä puun oksalta. Pöllö kuului äänestä päätellen vierailevan samassa paikassa usein sen jälkeenkin.

Nämä kuvat on otettu vuonna 2014, samasta kohdasta kuin ylin kuva.

Vaikka Kalliorinnan talo ja sen naapurusto sijaitseekin kahden tiheään asutun taajama-alueen välissä, on se juuri kylää ympäröivän metsikön ansiosta ollut ikään kuin omassa rauhassaan oleva pieni saareke. Nyt talon ikkunasta ulos katsoessa näkyi kuusien ja mäntyjen  sijaan paljas peltoaukea ja sen takana asfalttitie.

Ennen olohuoneen maisema oli tuulessa huojuvia puita. Nyt siitä saattoi seurata, kuinka autot suhasivat ohi pöyisellä, päällystetyllä tiellä.

Aivan vanhan pihattomme takana hääri pari äijää moottorisahoineen "harvennustöissä". Suikkasin heidän ohitseen vanhaa polkuani metsään, ja suunnistin tutun keväisen kurjen huudon perässä metsän läpi pellon reunaan.


Ennen niin suojaisalta kurkienbongauspaikaltani jäin seurailemaan yksinäisen kurjen tepastelua pellolla puron rannalla. Kurki oli kamerani zoomin ulottumattomissa, mutta lähempänä minua köllötteli sänkipellossa joutsenpariskunta.

Mahtoivat siinä tirpatkin olla ihmeissään, kun niiden suosima pysähdyspaikka oli muuttunut metsän suojaamasta peltotilkusta puuttomaksi aukeaksi.



Joutsenia ihastellessani tarpoi paatse luokseni tietä pitkin hihkaisten, että "no täähän on silleen ihan kiva kun nyt tulee vähän valoo!"
Minä olin liian kiireinen edes vastaamaan mitään murehtiessani kaikkia niitä satoja lintuja, jotka olivat tämän lisääntyneen valon vuoksi menettäneet pesäpaikkansa.

(Blogia pidemmän aikaa seuranneet saattavatkin muistaa minun ja isäni luontoa koskevat näkemyserot. Niille, jotka eivät ole olleet mukana vuosi sitten, löytyy ainakin täältä aihetta koskeva postaus.)


Ennen kuin ryhdyimme viime kesänä tosissaan katselemaan taloja, harkitsimme vakavasti Kalliorinnan ostoa. Kun automme starttasi vanhan talomme pihasta ja käänsimme nokan kohti Teiskoa, huokaisimme yhteistuumin, että onneksi päädyimme toisenlaiseen ratkaisuun.

Alkaa nimittäin näyttää hetki hetkeltä enemmän siltä, että jo vuosien ajan vanhan kotipaikkani tunnarina toimineet Ismo Alangon biisin sanat, "Mitä on Nokian takana? -Metsää, metsää!", eivät pidä enää kauaa paikkaansa.

Etsiskelin vanhoista postauksistani johonkin aivan muuhun liittyen yhtä päivämäärää, kun silmääni osui tämä vuoden takainen kirjoitukseni: Kun eläinten kotiin tuli vauva.

Tuolloin Venla oli vastasyntynyt ja itse pystyin vasta arvailemaan, miten eläimet sopeutuisivat outoon uuteen pikkuihmiseen. Minulla ei ollut siitäkään harmainta hajua, miten onnistuisin aikatauluttamaan arjen niin, että lapsi ja eläimet tulisivat kaikki kunnialla hoidetuksi.

En kuitenkaan jaksanut tuolloin huolestua asiasta sen enempää, vaan päätin, että mahdolliset ongelmat ratkotaan sitten, jos niitä ilmaantuu. Jos.

Ja hyvä, etten murehtinut, sillä huoli olisi ollut turhaa.



Sukulaiset ja ystävät, jopa jotkut tuntemattomat, ovat pitäneet meitä hulluina, kun päätimme pitää tällaista eläinlaumaa vielä lapsen synnyttyäkin. Lapsi vie aika ison siivun ajasta ja huomiosta, ja vauvavuosi on rankkaa aikaa ilman eläimiäkin. Näin jälkikäteen lapseni ensimmäistä elinvuotta muistellessani voin todeta, että koko vuosi hurahti osaltani sellaisessa kestoväsyneessä sumussa.

Myönnetään: helpommalla olisimme päässeet, jos olisimme toimineet toisin. Paljon helpommalla. 
Ilman eläimiä olisin voinut ottaa lapsen päiväuniaikaan pienet tirsat itsekin, mutta nyt nokosten sijasta kiiruhdinkin kantamaan vesiä, heittelemään heiniä, ulkoiluttamaan koiria, ruokkimaan kissoja ja siivoamaan karsinaa. Ensimmäiset kolme kuukautta olivat vaikeimmat: sittemmin vauva alkoi elää koko ajan enemmän säännöllistyvän päivärytmin mukaisesti, ja naperon kanssa puuhaamisen ja eläintenhoidon ympärille rakentui nopeasti päivittäinen rutiini. Arki alkoi rullata sujuvammin, ja alun lyhyt "pakkopullavaihe" jäi taakse.

Silloin olisi harmittanut, jos olisin päättänyt luopua eläimistä noiden ensimmäisten kuukausien perusteella ja huomannut sitten, että kaikki olikin vain ohimenevää alkukankeutta.

En muutenkaan osannut nähdä koko juttua ollenkaan niin kummoisena tai isona juttuna, kuin tilannettamme kauhistelevat ystävät ja sukulaiset sen näkivät. Päin vastoin, eläinten kanssa touhuaminen ja niiden hoito oli tervetullutta pään nollausta, kun muutoin päivät kuluivat sisällä norkoillen, imettäen ja sarjoja tuijotellen. Oli ihan hyvä, että liuta eläimiä piti huolen siitä, että painuin välillä ulos puuhastelemaan ja tekemään jotain fyysisempää hommaa. Ja eläinten seurahan nyt on aina parasta terapiaa.

Hullua tai ei, mutta tällainen järjestely sopi meille. Jollekin muulle ajatuskin moisesta olisi ehdoton ei. Kunhan ratkaisu tuntuu itselle sopivalta ja hyvältä, se riittää. Silloin lähipiirin kauhistelut voi päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.



Meistä on lapsemme kannalta suuri rikkaus, että hän saa elämänsä alusta pitäen oppia elämää eläinten parissa. Toivomme, että näin hän oppisi näkemään toisesta, elävästä olennosta huolehtimisen täysin luonnollisena ja tärkeänä elämän osana.

Eläinten kanssa lapsi oppii, kuinka kohdella toista elollista lempeästi ja huomioonottavasti. Eläimet opettavat lasta, ja niiden kanssakäymistä seuratessa olen pannut merkille, että lapsi lukee eläinten reaktioita jo hyvin taitavasti, ja toimii itse sitten sen mukaan. Erityisesti Pimu-kissamme on ollut ihan verraton opettaja: Venla rakastaa tuota kissaa, ja tahtoo päästä paijaamaan sen pehmeää turkkia aina kissan nähdessään. Pimu on luonteeltaan lempeä ja rauhallinen, ja jaksaa istua kärsivällisesti paikallaan pienen tahmatassun lääppiessä sen naamaa. Ja Venlahan silittelee, hokien samalla heleällä äänellä aaaaaaaaaaai. Kuitenkin, mikäli meno äityy vähänkään kovakouraisemmaksi tai Venla yrittää esimerkiksi tarrata karvoista hiukankaan kovempaa kiinni, kipittää kissa saman tien lapsen ulottumattomiin. Näin Venla on oppinut, että mikäli hän mielii kissan viihtyvän paijausetäisyydellä, ei karvoista kannata kiskoa. Nykyisin huomaa jo, että kissan ei tarvitse osoittaa kuin pienellä eleellä, jos se ei ole tyytyväinen, ja muksun otteet muuttuvat heti hellemmiksi.

Lapsi siis selvästi oppii tulkitsemaan eläinten kommunikaatiota ja viestintää ihan yhtä luonnostaan, kuin se oppii ihmistenkin eleitä, ääniä ja puhetta. Minusta se on aika hieno juttu!


Ei tämä pikkulapsi-eläinlauma -yhdistelmä toki pelkkää ruusuilla tanssimista toki ole ollut: Venlan opittua ryömimään ilmeni pieniä hankaluuksiakin. Utelias, itse liikkuva vauva kun halusi tarrata pienet hyppysensä kiinni ihan kaikkeen, koirat mukaanlukien. Koirat saivatkin muutamaan otteeseen shokkiherätyksen, muksun päästyä livahtamaan nenäni alta ja ehdittyä tarraamaan karvoista kiinni ja kiskaisemaan. Vaikka karvoista kiskominen on jo taakse jäänyttä, tykkäävät koirat edelleen pitää turvallisen välimatkan taaperoon. Kai ne jännittävät, että pikkuinen nyrkki voi yhä edelleen tarrata kiinni perskarvoihin heti, kun silmä välttää.

Mitään ongelmia meillä ei ole kuitenkaan tullut, vaikka tietysti koirien epävarma suhtautuminen ipanaan vaatii meiltä hiukan tehostettua valppautta erinäisissä tilanteissa: koirasta kun ei koskaan voi satavarmaksi vannoa, etteikö se ahdistuessaan saattaisi turvautua käyttämään hampaitaan. Siispä tarkkailemme tilanteita ja pidämme huolen, että eläväisen taaperon touhutessa ja uhurveltaessa ympäriinsä, koirat saavat säilyttää oman tilansa ja levätä vailla pelkoa häiriköinnistä. Lisäksi muistamme palkata koiria aina siitä, että ne lähtevät pätkän lähestyessä rauhallisesti muualle torkkumaan: näin koirat ovat hoksanneet, että väistäminen ja rauhallinen tilanteesta poistuminen on oikea tapa välttää lapsen ei-toivotut lähestymisyritykset.

Koko ajan tässäkin mennään kuitenkin parempaan suuntaan.

Minun pitäisi ehkä kirjoittaa blogiuskottavasti siitä, kuinka ihanaa tämä kevätkylvöjen tekeminen onkaan. Päätin nyt kuitenkin lähteä liikenteeseen rehelliseltä kantilta ja kertoa, että pikkuruisten purkkien, taimimullan ja siementen kanssa nyhertäminen ei kuulu oikein millään mittapuulla suosikkihommiini. Olen enemmänkin se tyyppi, joka lappaa paskaa ulkona naama räässä, mudassa ja hiessä ja toteaa päivän päätteeksi joka lihas iloisesti kolottaen, että tulipa tehtyä.

Mutta, tällainen kotitarveviljelijäksi mielivä joutuu väistämättä näin keväisin nyssyttämään myös niiden kylvöjen parissa.

Tänään oli se päivä.


Olin omaksi onnekseni sillä lailla kaukaa viisas (kerta se on ensimmäinenkin), että Maatiainen ry:n siemenluetteloa selaillessani maltoin mieleni ja tilasin vain muutaman pussin esikasvatusta vaativien kasvien siemeniä, keskittyen pääasiassa suoraan maahan kylvettäviin kasveihin. Suuri osa suorakylvettävistä lajeista ovat joko monivuotisia, taikka itsestään kylväytyviä ruoka- tai rohdoskasveja. Rohdoskasvit valikoin paitsi hyötyarvonsa, niin myös näyttävyytensä mukaan: haaveissani on monipuolisesti kukkiva, villi ja rönsyilevä puutarha, josta löytyy monipuolisesti täytettä niin maustekaappiin kuin kotiapteekkiinkin. Lisäksi tilasin silkkiunikon ja pionin siemeniä ihan puhtaasti siksi, koska ne miellyttävät silmää. Näitä myös entisen talomme, lapsuudenkotini, pihassa kasvoi isomummuni istuttamina, enkä osaa kuvitella tällaista vanhan talon puutarhaa ilman noita ihanuuksia.

(Ja ei, kuvissa näkyvä kaatunut multapurkki ei ole kuvausrekvisiittaa, vaan sohelsin sen kumoon ihan vahingossa.Tietysti, kun olin aikeissa siivota multasotkun, ehti kissa paikalle ensin ja levitti käpälissään mullan ympäri keittiötä.)


Esikylvöissä purkkeihin päätyivät tomaatti, maustepaprika, avomaankurkku, virginiantupakka ja kesäkurpitsa. Kesäkurpitsan siemenet otin talteen viime syksynä oman maan kesäkurpitsoista: laitoin hevosen- ja kanankakalla kyllästettyyn kerrospenkkiin kolme taimea. Taimet kasvoivat vyötärönkorkuisiksi ja tuottivat loputtomalta tuntuneen määrän jättikokoisia kurpitsoja.

Söin kesäkurpitsaa kolmen viikon ajan joka päivä, ja sen lisäksi kiikutin niitä läjäpäin naapuriin ja sukulaisille. Myös kanat juhlivat kesäkurpitsatarjoilujen ääressä koko syksyn. Maatiaiselta tilatut kesäkurpitsansiemenet ovatkin ehdottomasti suosituslistallani!

Kuva viimesyksyltä: kesäkurpitsa ja puolivuotias

Virginiantupakka on minulle uusi tuttavuus, ja halusin kokeilla sitä paitsi sen koristeellisuuden, myös käyttöominaisuuksien vuoksi: Antti lipsahtelee tupakkalakostaan tämän tästä ja näin tässä asetelmassa hienon sauman kokeilla, miten ihan puhdas tupakka toimisi hänellä myrkyillä kyllästettyjen kaupan röökien sijasta. Saa nähdä, millaisen tupakkasadon saan aikaiseksi.


Tilasin keväällä esikylvettävuen ohella suoraan maahan kylvettäviksi

• salaattivuonankaalia
• tammenlehtisalaattia
• ahomansikkaa
• kamomillasauniota
• nukkahulluruohoa
• mäkikuismaa
• rohtosormustinkukkaa
• ruusumalvaa

sekä Perennaniitty -nimisen seoksen, josta löytyy sekä monivuotisia, että itsestäänkylväytyviä perennoja: akileijaa, ukonkelloa, japaninesikkoa, lehtosinilatvaa, pioneja, varjoliljoja, tähkäkeijunkukkaa, sormustinkukkaa, kurjenmiekkaa, metsäkatkeroa,kevätesikkoa, sekä mahdollisia muita keräilyeriä.

Syksyn kylvöihin tilasin samaan syssyyn rohtomaraljuurta, rohtoluppiota sekä virmajuurta eli valeriaanaa, jonka aion kylvää rantaan, se kun viihtyy kosteikkoisilla alueilla, ja tahtoisin käyttää hyödyksi madollisimman laajan skaalan rantaan rajoittuvasta tontistamme.
Rohtomaraljuuri ja rohtoluppio ovat niinikään uusia tuttavuuksia, joita ajattelin kokeilla. Ne ovat vanhoja rohdoskasveja, mutta erityisesti niissä houkutti maininta siitä, että pölyttäjät suosivat kyseisiä kasveja. Peltopläntti, jonka viime syksynä aitasin eläinten pihattotarhaksi, rehotti jättipalsamia, ja niissä huomasin pörräävän tolkuttoman määrän mehiläisiä. Jättipalsamin haluan hävittää, mutta mehiläiset tahdon pitää - niinpä olen koittanut valikoitd puutarhaamme kasveja, joka saisi mehiläiset viihtymään tontillamme vastaisuudessakin.


Kaadoin itselleni lasillisen punkkua hommia vauhdittamaan. Kevätkylvöt ovat perinteisesti olleet minulle sellainen juttu, jonka ohella on ihan ok nautiskella lasillinen punaista jo iltapäivästä. Lieköhän taustalla äitini opetus, että kodin ei-niin-mieleiset hommat sujuvat paljon jouhevammin, kun ottaa viinipullon ja hyvää musiikkia kaveriksi.

Kun pari päivää sitten kerroin Antille kylvöhommien olevan ajankohtaisia, tuli hän töistä kotiin mukanaan pänikkä suosikkiviiniäni. Kyllä vaan onni on mies, joka tuntee pyytämättä vaimonsa tavat (ja viinimaun).

Venlan kanssa vuosi sitten esikylvöhommissa. Nykyään tuo samainen haalari näyttää muuten siltä, ettei se mahtuisi enää nukellekaan.

Olin suunnitellut viettäväni tämänpäiväistä Kevätpäiväntasausta ulkotöissä: pihamme hukkuu risuihin, ja vaikka Antti ehdotteleekin tämän tästä risujen polttamista, haluaisin käyttää ne paremmin hyödyksi ja rakentaa risuaidan. Maa on vielä sen verran jäässä, että aitatolppia siihen on turha haaveilla pystyttävänsä. Ilma olisi ollut kuitenkin upea puuhastella ulkona ja kerätä risuja valmiiksi tulevaa aitaprojektia varten.

No, viikko sitten puhjenneella flunssallani oli muita suunnitelmia. Olo on karmea, yskäinen ja tukkoinen, joten arvelin olevan fiksuinta pysyä sisätiloissa.


Kävin aamulla eläintenruokintareissulla rannassa keräämässä kevätpäiväntasauksen kunniaksi rannasta muutaman pajunoksan. Satuin osumaan rannalle aika otolliseen aikaan: nyt viikon ajan talomme yli on lentänyt päivittäin laulujoutsenpari, joka laskeutui nyt pienen kotijärvemme jäälle, kun itse rämmin rannan pajukossa oksia keräämässä. Oli mykistävän upea näky, kun suuret, valkoiset linnut laskeutuivat sulavasti siivet levällään jäälle. Joutsenet toitottivat järvellä hetken fanfaarejaan, ja lähtivät sitten kiihdyttämään vauhtiaan jäätä pitkin. Ne lensivät aivan vierestäni, kurvaten sitten naapurin kesämökin yli tiehensä. Uskoisin, että kyseinen pariskunta on sama, joka näin syksyllä kolmen nuoren joutsenen kanssa pihattotarhan aitoja pystyttäessäni. Ehkä pariskunta on nyt käynyt tutulla pesimäjärvellään kurkkimassa, olisiko jää jo sulaa. Näistä kavereista tulen varmasti kertomaan jatkossa lisää, mikäli ne päättävät asettua tänne jäiden sulettua.

Keräämäni pajunoksat saivat koristeikseen viime syksyn teurastuksista talteenottamiani kukonsulkia. Tästä päivästä voi kevään kai laskea virallisesti alkaneeksi, ja mikäpä olisi sen osuvampi tapa juhlistaa kasvun vuodenajan alkamista, kuin koristelemalla kotia hedelmällisyyttä ja uutta elämää symboloivilla pajunkissoilla.

Nuunu-lampaan villoista osa on vielä karstaamatta, sillä viimepäivien upeat ilmat ovat olleet ihan liian houkuttelevia sisällä kökkimiseen ja villan nyhertämiseen. Nyt flunssaa potiessani kävin kuitenkin taas villakasan kimppuun.
Löysin ihan mahtavan uuden sarjan, jota tuijottelin villoja karstatessani: brittiläisessä Tales from the Green valley -dokumenttisarjassa neljän historian- ja arkeologiantuntijan ryhmä asettuu Stuartien valtakauden aikaiselle maatilalle elämään omavaraisen maatilan vuodenkiertoa 1600-luvun tyyliin. Sarja on kokonaisuudessaan nähtävissä Youtubessa. Mikäli englanti taittuu, suosittelen ehdottomasti tutustumaan! Ohjelma sekä sen jatko-osa, Tudorian monastery farm, löytyvät täältä.

Nuhaiset terveiset täältä Kesärannasta! 
Lähdin lauantaina testaamaan tätä meidän peräkylän bussilinjaa ja kävin kaupungissa tapaamassa ystävääni pubissa. Kotioveltamme on noin 1,6 kilometriä bussipysäkille, joten varasin kävelymatkaan reilusti aikaa: ensikseen siksi, etten tiennyt tarkkaan, kuinka kauan matkan taittamiseen kuluisi aikaa (etenkin liukkailla teillä), ja toisekseen siksi, että täällä saattaa helposti jäädä suustaan kiinni jonkun naapurin kanssa.

Törmäsin kuin törmäsinkin yhteen naapuriin, jonka kanssa höpötimme tovin karitsoinneista. Kiitos ennakoivan lähdön, ehdin silti myös bussiin, pääsin Tampereelle ja tapasin ystäväni. Oli hauska käydä, vaikka reissu jäi omalta osaltani suunniteltua lyhyemmäksi (Antti oli lähtenyt firmansa "tyhy"-päiville aiemmin päivällä, ja työhyvinvointia oli kinkereissä edistetty sen verran tarmokkaasti, että ehdimme juuri ja juuri löytää kuppilasta istumapaikat kun minun oli jo määrä lähteä saattamaan juhlimisesta uupunutta isäntää kotiin... Muttei siitä sen enempää.)

Kotiintuomisiksi reissusta jäi käteen todella voimia verottavan intensiivinen räkätauti. Viime yö meni valvoessa, sillä pätkä on nukkunut öisin melko vaihtelevalla menestyksellä, ja viimeisin oli kyllä jopa niiden huonosti menestyneiden joukossa pohjanoteeraus.
Ulkona on lonkeronharmaa ilma ja taivaalta sataa räntää ja räpäskää. Rohdostalvivarastoni alkavat käydä vähiin, joten lääkettä kurkkukipuun ja niiskutukseen olen haudutellut vähän sellaisella näillä mennään mitä on -meiningillä. Aamukahvikin maistui ihan tiistailta.

... Että vähän nuupahtaneissa tunnelmissa tällä kertaa täällä.

"Pläääääääääääääh".

Mutta, se valituksesta. Eilinen oli paljon kivempi ja kauniimpi ja kaikin puolin parempi päivä: flunssa ei ollut ehtinyt puskea vielä kunnolla päälle, oli lämmintä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Joka puolella hyppeli iloisia tonttuja ja menninkäisiä ja pörröisiä pupuja. Eiku. No, hevosia, lampaita, koiria ja kissoja pomppi ainakin.




Heti aamuisella eläintenhoitokierroksella sain tankattua niin tuutin täydeltä aurinkoenergiaa, että innostuin siivoamaan. Ryhdyin karstaamaan villaa, mutta muutaman tupon jälkeen houkutus karata ulos aurinkoon kävi ylivoimaiseksi. Pätkä nukkui päiväunia vaunuissaan, ja minä lähdin tallitöiden ja eläinten paijauksen jälkeen haahuilemaan järven jäälle. 



 Jäällä risteili sikin sokin eri kokoisia eläinten jälkiä, joista suurimman osan oli keväinen aurinko jo ehtinyt sulattaa tunnistamattomaksi. Viikonloppuna järvellä näkyi useita pilkkijöitä, mutta nyt missään ei ollut ristin sielua: vain pikkulintujen laulu ja yksinäisen korpin raakunta kuului viereisiltä korkeilta kallioilta.




 Katselin rannalla nököttäviä pieniä mökkejä ja mietin, millaiseksi tämä paikka mahtaakaan muuttua kesäisin. Meitä vakituisia asukkaita tällä seudulla on vain kourallinen, mutta kesämökkiläisiä täällä riittää jonkin verran. Toisaalta on hauska ajatus, että näillekin nurkille tulee hiljaisen talvielon jälkeen vähän elämää, mutta toisaalta kaltaistani erakkoa ehkä hiukan hirvittää. Kesän ja mökkikauden tullen tosin puhkeavat myös lehdet puihin, ja pihaamme ympäröivät, vehreät koivikot varjelevat kyllä varmasti myö omaa rauhaamme.




En selvästikään ollut ainoa keväisestä ilmasta nautiskeleva: järveltä kotipihaan tarpoessani oli kolme neljästä katistamme kivunnut puutarhaa reunustaviin salaviin nauttimaan auringonpaisteesta. Vain korkeita paikkoja pelkäävä hienohelma Astrid puuttui.Kisut ovat sopeutuneet uuteen kotiin kaikkien muiden tavoin loistavasti, ja tuntuvat selvästi nauttivan elämästä täällä.
Ja miksipä eivät nauttisi, kun on noin hienot kiipeilypuut ja kaikkea.




 

Tuskin on olemassa edellisessä postauksessa mainitulle "välitilavuodenajalle" sopivampaa askaretta, kuin viime kerinnöistä saatujen kesävillojen käsittely. Ansan villat odottavat nyt pestyinä, roskista putsattuina ja karstattuina levyinä paperikasseihin pinottuna. (Mitähän ne odottavat, sitä en tiedä... Parempia aikoja kenties?)

Ansan villojen käsittelyyn sain kulumaan aikaa ehkä muutaman työpäivän verran, jos kaikkia lapsen ja muun elämän aiheuttamia keskeytyksiä ei huomioida. Ansa on pienikokoinen lammas ja sen villa ei ollut mitään kovin pitkäkuituista, joskin alkupäässä sain kulutettua aikaa yleiseen sähläykseen (nämä olivat ensimmäiset villat, joita käsittelen, joten pistetään harjaantumattomuuden piikkiin): jouduin pesemään villat kahteen kertaan, sillä ensimmäisellä kerralla pesin ja liotin koko satsin huopumisen pelossa kylmässä vedessä. Jäinen vesi tuntui puhdistamisen sijaan jähmettävän lanoliinin (villan luontaisen rasvan) niin, että se sitoi lian jopa tiukemmin kiinni villaan. Reilusti lämmintä vettä kiehumaan siis, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Vasemmalla Ansa, keskellä Allu-pässi ja oikealla Nuunu

 Myös karstaamisessa otti aikansa, ennen kuin mukaan tuli kunnon flow ja hoksasin, kuinka homma toimii sujuvasti. Kun keksin itselleni sopivimman tavan, alkoi karstaaminen sujua joutuisammin turhien työvaiheiden jäädessä välistä pois. Nopeaksi ei tätä vaihetta voi kuitenkaan kutsua, vaikka kuinka raaputtelisi menemään: käytössäni on kaksi lemmikkiliikkeestä ostettua eläimen karstaharjaa, ja vaikka ostinkin kaupan isoimmat karstat, mahtuisi "oikeisiin" karstoihin varmasti enemmän tavaraa kerralla. Joskin on erittäin näppärää, että näissä minun malleissani on nappi, jolla karstatun, valmiin villalevyn voi painaa irti harjaksista, eikä villoja tarvitse irrotella tikun (anteeksi ammattisanaston haltsaamisen puute) avulla karstasta.

Antti silmäili puolihuolestuneen näköisenä touhujani: istuin tuntitolkulla sohvan nurkassa ja nypin pikku villapallero kerrallaan materiaalia onnettomiin karstoihini. Edessäni korissa oli lampaan kokoinen keko villaa, eikä kasa näyttänyt kutistuvan, vaikka kuinka raaputin. Skraap-skraap-skraap, uusi pikkutuppo keon huipulta ja taas skraap-skraap-skraap. Mies uhosi, että kilahdan vielä koko touhuun. Höpöhöpö, tällainen villan näpertäminen on mitä parhainta puuhaa näihin päiviin, kun muutenkin tuntuu, että leijuu jossain utuisessa kuplassa. Taustalla kuuluu puuhellan pesästä valkean hiljainen rätinä ja voin katsoa maratonina Outsidersia (huippusarja, muuten! Uusi tuttavuus, jota lämpimästi suosittelen) samalla kun olen muka tekemättä mitään, vaikka koko ajan teenkin jotain. Skraap-skraap-skraap.

Kassillinen 'Ansaa'.

Toivuttuani muutaman päivän ajan jatkuvan karstausliikkeen aiheuttamasta lihasjumista, ryhdyin työstämään uutta villasatsia värissä 'Nuunu'. Nuunu on Ansaa isokokoisempi uuhi, ja sen villa on huomattavasti Ansan kikkaraista villapeitettä paksumpaa ja pitkäkuituisempaa. Niinpä myös työstettävää matskua on huomattavasti enemmän. Puolet siitä odottaa vielä pesemättömänä korissa, puolet jo putsasin, pesin ja jätin kuivamaan.

'Nuunu' on villansa puolesta ehdoton suosikkini: itse lammas on väriltään kauniin hopeainen, ja siitä kerityssä villassa näkyy uskomattoman paljon erilaisia kauniin harmaita sävyjä. Päällysvillan sävyt vaihtelevat vaalean hopeaista tummaan tuhkanharmaaseen, alusvillassa taas on erilaisia kerman- ja helmenvaaleita vivahteita. Villa on kiiltävää ja helmiäisenhohtoista, pitkää ja niin pehmeää, että nyt kuivuessaankin sitä tekisi mieli käydä vähän väliä pöyhimässä.




Mietin, myisinkö karstatut villat innokkaille askartelijoille, vai jättäisinkö ne itselle säilöön odottelemaan, että sisäinen käsityöläinen minussa nostaisi päätään ja yrittäisi saada villoista jotain aikaiseksi. Myymällä villaa lampaat voisivat tienata itselleen vähän ruokarahaa, toisaalta taas kutkuttaisi opetella vaikkapa huovuttamaan koko perheelle lämpimät töppöset omien lampaiden villoista. Tosin, jos rehellisesti mietin, ei näköpiirissäni ole ylimääräistä aikaa ryhtyä askartelemaanpaskartelemaan, etenkään, kun tajuan käsitöistä suurin piirtein yhtä paljon, kuin banaani koskenlaskusta (eli vähän).
Toisaalta taas pian on kevätkerinnän aika, ja pian nurkkamme pursuavat taas lampaanvillasäkeistä, eli tuskin nämä tällä tahdilla loppumaankaan pääsevät.

Saa nähdä, ehkä vielä innostun avaamaan pienen, villavan tilapuodin!

Tähän aikaan vuodesta koen yleensä aina, että aika junnaa jossain omituisessa välitilassa. Ulkona sataa lunta, mutta mieli on jo keväässä. Ja kun se kevät sitten alkaa (siis oikeasti, ei vain omassa päässä), niin se tapahtuu hurjan nopeasti. Tämä outo "kuplassa" leijaileva olo johtuneekin siitä, että vaikka ulkona näyttää talvelta vielä tänään, saattaa jo huomenna aurinko lämmittää nenänpäätä samalla, kun vesipisarat tip-tip-tiputtavat räystäiltä (ja meillä ei hitto vie ole vielä edes rännejä). Sitä sitten jää mielessään outoon, utuiseen odotustilaan. Tänään talvi, huomenna ehkä jo kevät.

Tänne maalle muutettuamme tuo kumma olo tuntuu vielä kymmenen kertaa voimakkaampana. Aika kun toimii täällä jotenkin niin eri tavalla.




Elän vielä kuherruskuukautta uuden asuinseudun ja kotipaikan kanssa. Siinä missä vanhan kotitalomme pihalta aukeni hämärä kuusimetsä pienine puroineen, ympäröivät meitä täällä jyrkät kalliot valoisine männikköineen; pienet, koivujen ympäröimät järvet läikittävät maisemaa ja siellä täällä aukeaa karun kaunis suomaisema, joka kiehtoo jo pelkästään siksi, että se on entiseen verrattuna jotain täysin erilaista. Mutta minun on myös pakko myöntää, että odottelen yhä sitä maagista, paljon mainostettua tunnetta siitä, että olen löytänyt kotiin. Siinä mielessä olen kai aina ollut levoton sielu, etten muista kokeneeni tuota tunnetta ennen. Ikinä. Missään.

En väitä, etteikö tämä voisi hyvinkin olla se ensimmäinen oikea koti. Olemme asuneet täällä vasta puolitoista hassua kuukautta. Varmasti iso syy vielä itseään odotuttavalle kuuluvuuden tunteelle on se, etten ole ehtinyt tutkia ympäröivää luontoa ja uusia seutuja kuin olemattoman pienen pintaraapaisun verran. Katuvalottoman pienen kotitiemme päässä kohoaa kallio, niin jyrkkä ja korkea, että sen juurella tuntuu, kuin asuisi pienen vuoren suojassa. Kallion päällä on kilometritolkulla jäkäläistä metsää. Olen päässyt karkaamaan "vuoren" rinnettä ylös metsään haahuilemaan tasan kerran, kun kärräsin päiväunia nukkuvan lapsen rattaat tien päätyyn ja lähdin kipuamaan rinnettä ylös. Silloinkaan en uskaltanut kiivetä laelle asti, koska pelkäsin muksun heräävän ja itkevän yksin vaunuissa, äidin samoillessa onnesta soikeana metsikössä.




Itseni tuntien olen varma siitä, etten voi edes haaveilla kotiutumisesta, ennen kuin olen saanut tutustua ympäröivään luontoon ja istua takamus sammaleessa uuden kotimetsän elämää ihmetellen. Näin talviaikaan päivät ovat niin lyhyitä, etteivät tunnit ole yksinkertaisesti riittäneet moiseen toimintaan: siinä vaiheessa, kun saan omat työni päivän osalta pakettiin ennen eläinten iltahuoltoa, ja ennen kuin Antti palaa töistä kotiin antamaan vähän siimaa lapsen vahtimisesta, on ehtinyt tulla jo pimeää. Paitsi ettei metsämaisemien katselusta jäisi varmastikaan paljoa käteen säkkipimeässä, olisi aika tyhmänrohkeaa lähteä rämpimään tuntemattomaan kalliomaastoon sokkona, etenkin kun hämäräaikaan aktiivisimmillaan olevien villisikojen tiedetään tykästyneen samoihin alueisiin. Rolleen tai sen kavereihin kompastuminen metsälenkillä olisi ehkä vähiten tervetullut skenaario metsäreissulla.

Olosuhteiden sallimissa rajoissa olen kuitenkin tehnyt pieniä, virkistäviä tutkimusretkiä lähiluontoon. Eilen postilaatikkoreissulla (lootalle on muutaman sadan metrin matka) tein pikaisen visiitin tien toisella puolella häämöttävän suon reunaan. Sen laidoilla rehotti tiheä pajukko, jonka oksiin oli jo ilmestynyt pieniä pajunkissoja. Tutkailin nenä maassa minulle vielä outoja suomaaston kasveja ja pällistelin tuulessa ja tuiskussa huojuvia osmankäämejä. Jo tutuksi tullut tie näytti suon suunnasta katsottuna ihan erilaiselta, puhumattakaan suosta, joka oli siihen saakka ollut vain jännittävän näköinen aukea alue kotimatkan varrella.