Ansa

Ai niin, pakko vielä hehkuttaa: Tampereen kaupunki lahjoitti 100-vuotiaalle Suomelle luontolahjana 554,5 hehtaaria vanhaa metsää ihan täältä meidän "kotinurkilta" luonnonsuojelualueeksi. Uuden Kintulammen luonnonsuojelualueen yhdistyessä viereiseen Vattulan luonnonsuojelualueeseen, tulee se käsittämään yli 600 hehtaaria suojeltua aarniometsää, ollen näin Pirkanmaan kolmanneksi suurin luonnonsuojelualue. Vanhimmat alueelta löytyvät männyt ovat arviolta jopa 400-vuotiaita, ja siellä elää monia kiehtovia lajeja liito-oravista harvinaisiin jäkäliin ja sammaleisiin.

Lupaan palata tähän herkulliseen aiheeseen vielä paremmin!  Tämänpäiväisestä Aamulehdestä löytyi artikkeli aiheesta: Satumetsää ja aihkimäntyjä vain kivenheiton päässä Keskustorilta – Tampereen uusi luonnonsuojelualue valmistuu tänä vuonna

Vanhalle talolle tyypilliseen tapaan sadevesien ohjaus on tässä meidänkin pikku töllissämme olematonta. Pahimmissa ongelmakohdissa sadevedet ovat ennemminkin päässeet valumaan taloa kohti, kun taas optimaalisessa tilanteessa märkyys ohjautuisi mahdollisimman kauas pois päin rakenteista. Puuttuva salaojitus ja ihan väärään suuntaan ohjautuvat maan kallistukset ovatkin varmasti olleet yksi suurimmista osatekijöistä lattiarakenteiden lahovaurioiden syntymisessä.

Kallistusten muokkaaminen uuteen uskoon ja talon ympärystän salaojitus oli oikeastaan to do -listamme kärkipäädyssä, ja homma oli tarkoitus pistää alulle jo kesällä. Kesä kuitenkin tuli ja meni, salaojat eivät. Niinpä saimme säästettyä tämän veemäisen, joskin talon kannalta katsoen äärimmäisen tarpeellisen homman otollisimpaan mahdolliseen ajankohtaan. Naamaan vihmoo tiskirättiräntää, märkyys muuttaa myllätyn pihan savivelliksi, kylmyys ja kosteus tunkeutuu luihin ja ytimiin ja suurin osa työstä tehdään käsikopelolla ja puolisokkona, sillä koko ajan on pimeää kuin mörön p*rseessä.

Kyllä taas ollaan idyllin äärellä, sanon minä.


Antti on hankkinut pienen kaivurikauhan lisäosaksi Avantiin, ja hankinta osoittautui enemmän kuin tarpelliseksi apuvälineeksi myös salaojaprojektissa. Paljon apua oli myös isästäni, joka hääräsi menossa mukana koneenkuljettajana koko viikonlopun.

Suurin työ oli talon takaseinustalla, jossa maan pinta on vuosien aikana päässyt nousemaan ja kallistumaan niin reippaasti, ettei kivijalkaa edes näy. Siltä puolen täytyi siis kaivaa salaojakourun lisäksi myös paljon maata pois. Käsipelillä urakka olisi ollut mahdoton toteuttaa, mutta koneen kanssa kaivuuhommat saatiin purkkiin puolessatoista päivässä. Samoihin kuoppiin sujahtivat salaojaputkien kanssa myös poistoputket rännivesille.


Sepeli täytyy lapioida putkien suojaksi käsin, joten lähdenpä tästä Antin avuksi heilumaan lapion varteen. Samalla käyn kurkkaamassa, kuinka katolla sujuu: siellä nimittäin keikkuu kaksi äijää massaamassa hormeja. Hormit tutkitutettiin ja kuvattiin toissa viikolla, ja ne olivat olleet juuri siinä kunnossa kuin nyt lähes satavuotiailta ja huonolla huollolla olleilta hormeilta odottaa voi. Myös tämän aiheen äärelle palaan kuitenkin ehkä sitten syssymmällä.

Viikonloppuna vietimme ensimmäistä kekriämme täällä Kesärannassa. Viimeiset lihat jalkansa katkaisseesta karitsasta päätyivät aamusella pataan hautumaan, ja illalla se syötiin parempiin suihin ystäväpariskunnan avustuksella. Aamusta asti kekriä touhutessani hykertelin muistellessani viime vuotta, jolloin vietimme hieman erilaista kekriä. Muisto sai patojen ja pannujen ääressä hääräilyn, sipistelyn, pitopöydän koristelun ja kynttilöiden sytyttelyn tuntumaan jotenkin erityisen makoisalta.




Olen niitä sellaisia jouluihmisiä, mutta tiptappiinkin kyllästyy, jos sen aloittaa jo lokakuun alussa. Olenkin päättänyt, että jouluilu saa alkaa, kunhan kekri on juhlittu alta pois. Niin se on kai mennyt ennen vanhaankin: joulua on taloissa ryhdytty valmistelemaan rauhalliseen tahtiin, kun sadonkorjuu on saatu päätökseen.

Joulussa ja sen odotuksessa on minulle tunnelma tärkein. Joulutunnelmointiin liittyy myös käytännöllinen puolensa: se on samalla eräänlaista talven tuloon valmistautumista. Etenkin nyt, kun asumme kaukana katuvaloista ja jo alkuillasta on säkkipimeää, tuovat valosarjat, kynttilät ja lyhdyt jouluisen tunnelman lisäksi myös arkiaskareita helpottavaa lisävalaistusta. Paksut villamatot ja viltit paitsi näyttävät kotoisilta ja lämmittävät varpaita, niin myös hillitsevät lattianrajasta käyvää huikua.



Myös joulu on ensimmäisemme täällä töllillä. Sen vuoksi olen ollut varmasti erityisen malttamaton, mitä tulee jouluvalmisteluihin ja -tunnelmointiin.
Olen myös huomannut, että äidiksi tulon myötä olen alkanut nauttia joulusta, sen valmistelusta ja odotuksesta ihan eri tavalla kuin moniin vuosiin. Useimmat voimakkaimmista ja rakkaimmista lapsuusmuistoistani liittyvät joulun aikaan, ja monet lapsuusvuosien jouluperinteet ovatkin kulkeneet mukanani aikuisuuteen. On ihana ajatus, että vielä joskus Venlankin jouluiset lapsuusmuistot tuoksuvat neilikoilta, appelsiineilta ja kanelilta.

 Pihapiirissämme on alkanut parveilla hiljakkoin paljon pikkulintuja, ja ajattelinkin, että nyt voisi olla hyvä aika aloittaa lintujen talviruokinta. Tällä tontilla ei varmaankaan ole ruokintaa linnuille ollut moniin vuosiin, jos koskaan. Nyt ehtivät tirpat totutella etsimään täältä ruokaa, jotta tietävät, mihin suunnata sitten, kun on lunta ja pakkasta.

Hankin eilen lintulaudan ja pähkinätelineen ja asensin ne paikoilleen tänä aamuna. Lintulauta on aivan saman mallinen, kuin minkä lapsena asensin äitini kanssa keittiön ikkunan alle. Tällä kertaa päädyin kuitenkin hankkimaan lintulaudan töllin väreissä.
Ensimmäinen asiakas näkyi vilahtavan jo ruokintapaikalla, mutta arasteli vielä sen verran, että lehahti karkuun jo kaukaa minut nähdessään. Veikkaan kumminkin, että meistä tulee ystäviä vielä tässä talven mittaan.

 Aina tämän kylmän, harmaan, kolean ja kostean ajanjakson koittaessa tulee sellaisia pieniä ohikiitäviä hetkiä, kun kyseenalaistan elämäntapavalintojamme. Vain pari ihan inasen pientä erilaista päätöstä tiettyyn aikaan ja eri suuntaan, ja olisimme todennäköisesti hyggeilleet tämänkin viikonlopun keskuslämmitetyssä asunnossa, jossa viltti ja villasukat ovat enemminkin fiilistelyjuttu, eivät välttämättömyys. Siinä elämässä olisin oikaissut ruotoni sohvanpohjalle jo lauantaisesta alkuillasta ja makustellut pari lähimarketista valikoitua herkkuolutta vailla jännitystä siitä, että niistä vääjäämättä seuraavasta vessareissusta selvitäkseen täytyy nähdä kauhea vaiva sonnustautuakseen laturetkivarustukseen. (Koska ei, meillä ei vieläkään ole sisävessaa.)

Tällaiset ajatukset ovat onneksi tosiaan vain sellaisia päähän pälkähtäviä ajatusleikkejä. Sellaistakin elämäntyyliä kokeilleena voin verrata ja todeta, etten enää mistään hinnasta vaihtaisi takaisin. Vaikka kaupunkielämässä on paljon hyvää, on siinä myös kääntöpuolensa. Sama pätee tietysti maalla vanhassa omakotitalossa asumiseen: suurimman osan ajasta se on jotain ihan muuta, kuin sitä kuuluisaa maalaisromanttista hattaraa.

Onneksi nykypäivänä ihmisellä on vapaus valkkailla ne omat rusinansa pullasta ja tehdä itsestä hyvältä tuntuvia päätöksiä. Tämän ajatuksen virkistämänä diilasin perijättären mummolaan hoitoon, kaivoin isältäni pöllityn lainatun toppahaalarin naftaliinista ja vietin puolisoni kanssa puuhakkaan viikonlopun tallin remppauksen, talvikanalan viimeistelyn ja sen sellaisten maalaisromanttisten puhteiden kimpussa.




Vaikka meillä töllin ihmisväellä olikin touhuntäyteinen viikonloppu, onneksi sentään jotkut muistivat hyggeillä sohvilla ja tyynyillä köllötellen sisällä koko viikonlopun. Seuraavissa kuvissa muutama taidonnäyte.

 Olin kuullut villejä huhuja silkkikanojen hautomainnosta jo kauan ennen kuin silkki Hönö-Hempukka Hirvonen muutti kanaparvemme vahvistukseksi. Kun Hönö-Hempukka lopetti munimisen mystisesti vähän reilu kuukausi sitten (tai niin aluksi luulin) ja kolme viikkoa sitten katosi, osasin ensimmäisenä epäillä sen perustaneen jonnekin jemmapesän. Epäilykseni vahvistuivat, kun kana ilmestyi parin päivän päästä pihalle syömään pikaisesti ja katosi jälleen. Joka päivä se piipahti pikaisesti aterioimassa ja hiipi taas muina kanoina huomaamatta piiloonsa.

Kaksi viikkoa koitin jäljittää kanaa ja etsiä sen salapesää. Kana oli kuitenkin minua ovelampi ja onnistui aina livahtamaan pesälleen huomaamattani.

Eräänä päivänä kaavin viimeisiä heiniä paalin jämistä lampaille, kun huomasin jotain valkeaa ja pörröistä pilkottavan heinäpaalin alusena toimivan kuormalavan alta. Kaikista maailman paikoista oli Hönö-Hempukka päättänyt perustaa pesänsä ehkä ahtaimpaan koloon, joka tontiltamme löytyy. Siellä se tyytyväisenä hautoi liiskassa ja kulki pesäänsä olemattoman pienestä rakosesta heinäpaalien alta.



Muutama päivä ennen munien laskettua päivää (eli 21 päivää kanan katoamisesta) ei Hönö-Hemppu enää palannutkaan aamuruuan jälkeen pesälleen. Seurailin sen vapautuneen näköistä kaakerrusta noin tunnin verran ja päätin puuttua asiaan, sillä tuntui kurjalta ajatella, että munissa mahdollisesti kehittyneet tiput jäätyisivät viime metreillä emon saatua haudonnasta tarpeekseen.

Kun Antti tuli kotiin heitettyään lapsen tarhaan, olin rakentanut itselleni peitoista pilkkopimeän bunkkerin keittiön nurkkaan ja kökötin siellä läpivalaisemassa munia löytääkseni niistä elon merkkejä. Antti ei edes tajunnut aluksi, että hänen vaimonsa höpötys kuului peittokasan uumenista keittiön lattialta. Siinä tovin juteltuamme hän kysäisi ohimennen, että mitä sä muuten siellä teet?

Alkaa varmaan olla jo niin normi settiä meidän perheessä tällaiset tempaukset, ettei mies hoksaa edes ihmetellä, miksi emäntä leikkii majaa yksin kotona lapsen lähdettyä tarhaan.

Läpivalaisulla näin ainakin kolmessa munassa liikettä. Iski hätä. Meillä ei ole hautomakonetta, enkä pysty millään hautomaan kahtatoista munaa muutamaa päivää tissiliiveissänikään. Rakensin munille heinistä pesän kissankuljetuskoppaan ja juoksin etsimään pihalta emoa. Arvelin, että jos tuuppaisin kanan munien joukkoon kissanboksiin, heräisi sen hautomainto uudelleen.

Löysin Hönö-Hempun jumiin jääneenä pyöröpaalin takaa (ja tässä, hyvät naiset ja herrat, on syy sille miksi kanan nimi on Hönö). Pikainen kuntotarkastus osoitti, että Hönössä kuhisi kanatäitä. Mikäpä ihme se on, olihan kotkotin ollut viikkotolkulla hunningolla tunkkaisessa pikku pesässään vailla turvekylpyjä. Tämä selitti myös sen, että kana oli saanut hautomahommista tarpeekseen: on varmasti tukalaa yrittää perustaa perhettä, kun sen eteen täytyy kökkiä ahtaissa oloissa viikkotolkulla loisten jyrsittävänä (kun mietin itseäni odotusajan loppumetreillä, olisi varmasti täiepidemia polttanut päreeni lopullisesti). Hönö-raasu sai loishäädön, jonka jälkeen kiikutin sen kylpyhuoneeseen muniensa luokse. Siellä se sujahti saman tien kissankuljetusboksiin ja asettui varoen ja huolellisesti hautomaan.



Olin aika varma, että munat olivat ehtineet kylmettyä jo liiaksi, eikä niissä enää olisi elämää. Toissa iltana Hönöä syömään päästäessäni kuului pesästä kuitenkin hentoakin hentoisempi piipitys. Yhdestä munasta pilkisti nokka, toisessa oli särö. Aamulla emon siiven alta kurkisti kaksi pientä savunharmaata poikasta.

Eilen illalla minun oli nostettava Hönö syömään, sillä se ei olisi malttanut lähteä poikastensa luota. Samalla pääsin tekemään tilannekatsauksen ja tarkistamaan, onko kuoriutuvien tilanne pesässä ok. Kanan alta löytyi 11 pientä piipittävää pumpulipalleroa. Pahnanpohjimmainen rimpuili itseään vimmatusti ulos munasta, mutta kalvo oli päässyt kuivumaan kiinni sen höyheniin liimaten pään kiinni siiven alle, eikä tipu saanut käännettyä itseään asentoon, jossa se olisi saanut rikottua munan kuoren.

Kun kanan poikanen kehittyy munan sisällä, munan sisäkalvoon kehittyy verisuonia, joita pitkin tipun verenkierto kulkee ihan kuoriutumisen viime metreille asti. Munan pyöreämmässä päässä sijaitsee ilmatasku, johon tipu nokkaisee ensin reiän kavon läpi saadakseen happea. Sitten se ryhtyy rikkomaan munan kuorta. Kun tipu näivertää itselleen ulostuloaukkoa, kalvojen verisuonissa kiertävä veri pumppautuu samalla tipun elimistöön napanuoran kautta. Napanuoran toisessa päässä on keltuainen, jota sikiö on käyttänyt ravintonaan kehittyessään munassa. Kuoriutumisen aikana loppu keltuainen imeytyy napanuoran kautta tipuun, ja sitä ravintonaan käyttäen tipu pärjäilee vielä pari päivää kuoriutumisensa jälkeen ennen kuin alkaa syödä muuta ravintoa. Toisinaan hätäisempi kanaemo saattaa ryhtyä rikkomaan munan kuorta poikasen piipityksen kuullessaan ennen aikojaan, jolloin se saattaa rikkoa kalvoissa kulkevat verisuonet ja poikanen vuotaa kuiviin. Jos kuoriutumiseen puututaan tarpeettomasti, voi keltuaisen imeytyminen jäädä kesken, ja keltuaispussi jää roikkumaan tipun ulkopuolelle, eikä enää imeydy niin kuin pitäisi.

No, se kananmunan anatomiasta ja biologiatuokiosta. Pyrin tässä sanomaan, että kuoriutumiseen ei pidä mennä puuttumaan, ellei tiedä varmasti jonkin olevan vinossa, ja jos ei tiedä varmasti, mitä tekee (been there, done that - onneksi tuolloin en kuitenkaan hätiköinnilläni saanut mitään isoa vahinkoa aikaan).

Nyt oli siis munan kalvo kuivahtanut ja liimannut tipun pään kiinni sen siipeen. Kuorin supervarovaisesti munan kuorta ilmataskun ympäriltä niin, että munan kalvo tuli paremmin näkyviin. Kalvossa ei näkynyt enää tummia verisuonia - niissä ei siis ollut enää verenkiertoa, joten uskalsin ryhtyä irrottamaan tipun päähän tarrautunutta kalvoa niin, että se sai nokkansa vapaaksi ja pääsi turvallisesti rikkomaan munankuorta ympäriltään. Ei mennyt muutamaa minuuttia kauempaa, kuin märkä tipu retkotti pahnoilla sisarustensa joukossa. Keltuainenkin oli imeytynyt, joten uskalsin näpertää loputkin kalvon rippeet irti tipun siivestä, ja tipu sai itsensä irti munankuoresta. Loppu hyvin, kaikki hyvin.




Vastoin kaikkia odotuksia, Hönö-Hempukka sai haudottua 12 tervettä pientä tipua, eli onnistumisprosentti oli täydellinen. Pienen silkkikanan munista kuoriutui, kuten olettaa saattaa, hyvin pieniä tipuja. Poikasia tuli todella laaja väriskaala, ja sen lisäksi osa niistä on perinyt äidiltään tyypilliset silkkikanan karvajalat. Osa tipuista tuntuu olevan myös ihan yhtä uteliaita ja sopivasti hönöjä, ihan kuin emonsa.

Hauska on seurata, minkä näköisiä pörriäisiä näistä vielä kasvaa.

Sinne heilahti kaunis, sumuinen syyskuu ja lokakuu saapui myrskyn saattelemana. Olen koukuttunut Paula Havasteen historialliseen Vihat -kirjasarjaan, ja pari päivää kestänyt kova myrskytuuli toi mieleeni hänen kirjoissaan kuvatun suuren riipijän,

"...joka nousi syksyllä, paiskoi kuusten latvoja puolelta toiselle ja repi yhtenä ainoana päivänä kaikki lehdet puista."

Vielä ei saanut myteri kuitenkaan riivittyä ruskan värejä mennessään. Ajankohta tällaisen asian jännittämiselle on kieltämättä vähän aikainen, mutta nykyään säältä ei oikein tiedä, mitä odottaa. Täytyy varautua henkisesti kaikkeen.




Lokakuun myötä meidän perhe-elämässä on tapahtunut parikin isoa mullistusta: pätkä aloitti päiväkodin osapäivähoidossa paikallisessa lastentarhassa ja minä otin ison harppauksen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja suoritin ajokortin. Reilun yhdeksän vuoden ajan olen luistanut ajoluvan suorittamisesta ja selvinnyt puhumalla, sillä ajatuskin sellaisen ison, nopean ja täysin minun hallintani varassa olevan peltirotiskon ohjailusta ihmisten ja eläinten seassa on saanut minut paskahalvauksen partaalle. Elämä täällä metsän keskellä ilman omaa autoa on kuitenkin pirun hankalaa.

Nyt, kun perheen asioilla juokseminen ei ole enää yhden autoilevan ihmisen varassa, on meille auennut mahdollisuus järjestää Venlalle muutamaksi tunniksi päivässä virikkeitä ja omanikäistään seuraa päiväkodissa. Sitä ipana on selvästi pitkään kaivannut: kyllähän tuo lampaiden ja kanojenkin keskellä kirmatessa viihtyy, mutta ehkäpä leikkiminen muiden taaperoikäisten kanssa kehittää vähän eri puolta lapsen sosiaalisista taidoista. Itse saan myös sitä myöten kädet vapaaksi muutamaksi tunniksi päivässä ja voin keskittyä töihin ja oman pienen yrityksen pystyttämiseen. Millään emme olisi kyenneet näitä asioita toteuttamaan, jos olisimme koittaneet kikkailla vain yhden autoa ajavan ihmisen voimin. Yritin kyllä pitkään heittää ilmoille sitäkin vaihtoehtoa, että josko vain hommaisin hevoskärryt ja hoitaisin sillä liikkuen juoksevat asiani. Ei mennyt läpi. Ja onhan se totta, että esimerkiksi eläinten rehujen noutorundi lähimmälle Hankkijalle olisi saattanut olla aika elämys, jos olisin hevosvetoisilla kärryillä sinne moottoritietä pitkin sompaillut. Parempi siis näin.



Talon remontti junnaa ja seisoo paikallaan, sillä nyt tärkeysjärjestyksessä on kiilannut ohi saada kunnon talvenkestävä kanala ja lampola pystyyn ennen yöpakkasia. Projekti etenee hyvällä mallilla, siihen palailen paremmin ihan lähipäivinä.

Myös hevosten pihattotarhaa saatiin kunnostettua viime sunnuntaina. Antin ollessa reissussa saapui isäni hätiin ja yhteistuumin saimme ajettua tallin edustalta läjäpäin maata ja päällystettyä sen suodatinkankaalla ja murskeella. Sateet katkaisivat urakan ikävästi, sillä märkää mutavelliä on ihan mahdoton kuoria pois ilman järeämpää kalustoa. Nyt pihattotarhasta kuitenkin ainakin osa on kuivaa, ja hepoilla on tallissa seisoskelun ja kurassa ryömimisen ohella mahdollisuus talsia myös kuivemmalla pohjalla.



Tämän postauksen kuvia napsiessani meinasin koeajaa uutta kameraa ja sen jalustaa. Ajattelin, että ainakin maisemakuvia räpsiessä jalustan käytöstä olisi hyötyä, kun sen avulla saisin otettua vakaampia kuvia. Rannassa lykkäsin jalustan mättääseen ja ryhdyin asettelemaan kameraa paikoilleen. Ihan hoomoilasena ihmettelin, mihin on jalustasta kadonnut sekä kameralle tarkoitettu kiinnitysruuvi että se kolo, missä se ruuvi on yleensä ollut.

Hetken ihmeteltyäni huomasin "kamerajalustani" jalassa komeilevan tekstin BOSCH. Olin nohevana muijana napannut kamerajalustan sijasta matkaani Antin laserosoitin-minkälie-remonttiapuvälineen. Vaan eipä sillä, olisihan se pieni vatupassi siinä jalustan varressa ihan näppärä apuväline valokuvauksessakin!

Leppoisaa viikonlopun jatkoa kaikille! Ensi viikolla saattaa pukata myös uutta videopostausta. Ainakin mikäli tämä pro-bloggaaja osaa ottaa metsäreissulleen oikean kamerajalustan mukaan.