Näin talvella tuntuu ajan haaskaukselta käyttää valoisan ajan pienet vapaahetket sohvanpohjalla telkkaria tuijottaen, kun lintujen ruokintapaikalla on paljon enemmän mielenkiintoista ihmeteltävää. Kun saan pätkän päiväunille ja päivätoimet eläintenhoidon osalta pakettiin, keitän kahvit ja parkkeeraan takamukseni keittiön ikkunan eteen.

Ruokintapaikalla käy niin vakituisia asiakkaita (esimerkiksi tiaiset mallia tali-, sini-, hömö- sekä kuusi-) kuin myös vierailevia tähtiä. Punatulkut, viherpeipot ja pikkuvarpuset käyvät, jos eivät nyt ihan päivittäin, niin useasti viikossa. Närhi saapuu apajille aina silloin, kun kamerasta loppuu akku.

Eivätkö vaan ole sieviä pikkuotuksia? Ihan kuin vesiväreillä värjättyjä.


Onkohan tökeröä valita suosikkeja? Olen nimittäin erityisen ihastunut urpiaisiin, jotka pörräävät heinävarastomme kulmalla, napsimassa siemeniä kuivuneista nokkosista. Tapaamme päivittäin ja ajan myötä urpiaiset ovat kai oppineet, etten ole niille vaaraksi, sillä ne päästävät minut kulkemaan ihan vierestä ohitseen säikähtämättä karkuun.


 Näiden punapipaisten tirppojen seurailusta ja veikeästä sirkutuksesta ei voi olla saamatta hymyä suupieleen.

Kävipä muuten hauska sattumus tuossa urpiaisia kuvatessa; jostain takaani pyrähti sinitiainen, joka istahti hetkeksi kamerani päälle. Siinä hetken ihmetelteltyään se meni taas menojaan.
Mietin, saattoiko kyseinen lintu olla joku niistä tiaislapsukaisista, jotka viime kesänä kasvatin ja vapautin luontoon keittiömme ikkunasta? Niin tai näin, näin haluan ainakin uskoa!