Luin viime viikolla jutun hyggeilystä, tuosta Tanskan lahjasta kaikille kaamosmasiksen kanssa kamppaileville Pohjolan asukkaille. Hyggeilyn idea pähkinänkuoressa on siis se, että kylmyyden ja pimeyden keskellä fiilisteltäisiin kotona puuhastelun ja rentoutumisen parissa; sytytettäisiin kynttilöitä, nautittaisiin hyvästä ruuasta, juomasta ja kodista, hidastettaisiin tahtia ja nautittaisiin arjen pienistä asioista.

Hyggeilystä touhotetaan nyt joka tuutista muka uutena juttuna, mutta ainakin useiden bloggaajien olen havainnut jo pitkään hallitsevan hyggeilyn salat: sohvannurkka, vilttiin kääriytyminen, villasukat, muki teetä ja sitä rataa. Ja hei, muutama vuosi sitten kaikki kotoilivat, eikä siihen tarvittu tanskalaisia. Mutta sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee!

Päätinkin siis tänään testata kotoilua hyggeilyä, kun sitä niin kovasti nyt tuntuvat joka puolella suitsuttavan. Kun kuulosti niin kaikin puolin hyvältä idealta.


Alku lähti käyntiin lupaavasti. Laitoin kattilaan neilikoita, kanelia ja appelsiinin siivuja, ja pistin keitoksen liedelle porisemaan ja tuomaan tupaan kotoista joulun tuoksua. Kaivoin esiin jouluvalot. Kaappasin kainaloon ensimmäisenä vastaantulleen kissan. Sytytin tuikkuja sinne tänne. Niiiiiin hyggeä.

Heti alkuun hyggeilyni koki muutaman kuprun. Tuikut kiinnostivat turhan paljon sohvapöydälle ylttävää taaperouden kynnykselle kasvanutta ipanaa, ja ne piti siirtää korkeammalle takanreunalle. Jouluvalosarjat olivat menneet (itsekseen?) varastossa solmuun. Kissalle tuli koiran kanssa riitaa ja se singahti närkästyneenä takaisin yläkertaan sängynpohjalle pötköttämään.
Muina hyggeilijöinä sivuutin kuitenkin nämä pienet töyssyt, ja ryhdyin selvittämään valosarjoja sykkyröiltään. (Ei ole muuten mikään helppo homma irrottaa noita valopiuhoja niistä ylettömästi kiinnostuneen yhdeksänkuisen yllättävän puristusvoiman omaavista pikku hyppysistä. Toim.huom.)


Pienen ähellyksen jälkeen valot keikkuivat asennettuina verhotangossa. Talokin tuoksui neilikoilta, kanelilta ja yksisarvisen pierulta jouluiselta. Puitteet olivat vihdoin otolliset kietoutua kotoisiin tunnelmiin.

(Paitsi, että ensin piti käydä nytkyttämässä väsykiukkuinen ja jouluvalojen syömisen kieltämisestä suivaantunut hukkapätkä päiväunille, ja käydä talikoimassa sonnat pois pihatosta.)

Tuossa yllä linkkaamassani Ylen hyggeilyjutussa seisoo seuraavaa:


Kävin sanoista tekoihin. Otin lasillisen olutta (koska viiniä ei ollut), sammuttelin kattovalot ja asettelin kynttilät takaisin sohvapöydälle. Laitoin Katie Meluaa soimaan. Unohdin keittiössä olevat tiskit ja nappasin kirjan kaveriksi sohvannurkkaan (koska aiemmin hyggeilykaveriksi kaavailemani kissa mökötti edelleen jossain sängynpeitteiden suojissa). Aijaijai.


...Kunnes sitten huomasin, etten sitten yhtään nähnyt lukea pelkän kynttilän valossa. Oli pakko kytkeä se "kelmeä kattovalo" päälle, jotteivat silmät menisi ristiin. (Jos siellä linjoilla on joku tanskalainen, niin valaiskaa vähän (no pun intended), miten kynttilänvalossa luetaan??)
Ehdin uppoutua kirjaan noin kolmeksi minuutiksi ja olla ihan tosissaan hyggeilyn aallonharjalla, kunnes ah-niin-ihana liedeltä kantautuva joulun tuoksu peittyi hiljakseen johonkin vähän erityyppiseen hajuun.
 Hajun lähteeksi paljastui löysä koirankakka. Lili-koira oli mitä ilmeisimmin saanut vatsansa vekkulille uudesta ruuasta, ja näyttö siitä komeili nyt keskellä köökkimme lattiaa.

Hyggeilyn maailmaan uppoutuneena hoidin tilanteen tietysti vähääkään häiriintymättä, poimin kirjan syliini (kissaa ei edelleenkään näkynyt) ja käperryin takaisin sohvannurkkaan. Katossa paistava valo ei päästänyt kynttilöiden luomaa tunnelmaa oikeuksiinsa. Olut oli ehtinyt laimentua. Ilmassa tuoksahti neilikoiden ja kanelin sijaan koiranpaska. Puolitoista riviä kirjaa luettuani itkuhälyttimestä kuului ponteva parkaisu, kun hyggeilyn ohjelmavastaava heräili ennen aikojaan päiväuniltaan. Tämän jälkeen olikin turha haaveilla mistään sohvalle käpertymisestä, kun jälkikasvua piti viihdyttää laulamalla ja varjella tippumasta jyrkistä rappusista.


Tähän loppuun ajattelin vielä tehdä listan yleisimmistä sudenkuopista, jotka aloittelevan hyggeilijän tulee ottaa huomioon, joita tulee välttää, jotta hyggeilykokemuksesta tulisi mahdollisimman onnistunut. Nimimerkillä 'Yours truly'.

On jopa vähän karmivaa, kuinka nokkelasti tuollaisen pienen ihmisen mieli  i h a n  i t s e  hoksailee kaikenmaailman juttuja. Kuten nyt Venlan kohdalla vähän päälle seitsemänkuisena kävi, että yht'äkkiä pätkä vaan nousi tukea vasten seisomaan.

Ihan normi päivä. Tyyppi oli vaan, että kippaskappas, minäpä tästä nousenkin kun alkaa tämä mahallaan köllöttely jo jurppia.

Ja nyt, elämänsä yhdeksännen kuukauden aikana Venski keksi eräs kaunis päivä, että kun jostain kuuluu musiikkia, niin silloin kuuluu tietenkin tanssia.
Kuinkas muuten.

Hukkapätkän bailubiiseiksi käy ihan mikä vain rytmikäs sävelmä, olkoonkin vaikka telkkarissa pyörivä mainosjingle tai Pikkukakkosen tunnari. Eikä musiikin tarvitse aina niin kovin rytmikästäkään olla: ihan sujuvasti näkyi tuo taannoin jammaavan elokuvan taustalla soivan oopperankin tahtiin. Ihan ylivoimainen kestosuosikki on kuitenkin Ed Sheeran, erityisesti kipaleet Don't ja Sing saavat jortsumestarin kuin pakon sanelemana esittelemään muuvejaan.

Tanssiessaan Venla alkaa nytkyttää itseään vimmatusti ja heiluttelee vaippapeppuaan, ihan naama pokkana. Jos olosuhteet eivät salli tanssiliikkeitä (esimerkiksi syöttötuolissa istuessa), alkaa Venski läpsyttää rytmiä kädellään ja vispata jalkaa.
Se on sukuvika, jos suksi ei luista: taannoin pistin merkille, kuinka kaupassa ollessani jamittelin ihan huomaamatta taustalla soivan musiikin tahtiin. Löytäessäni paatsen jostain hyllyjen välistä huomasin hänenkin hytkyvän taustasävelmän rytmissä valitessaan oikean kokoisia roskapusseja. Eli jos, rakas lapseni, näitä turinoita eksyt lukemaan, niin huoli pois: taipumuksen julkijorailuun voit laittaa perintötekijöiden piikkiin.


Ensimmäinen sana (koska yleispätevää ja tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivaa Ttäh? -mölähdystä ei nyt lasketa) tuli myös. Istuimme Venlan ja paatsen kanssa sohvalla, kun Venla siinä muina muikkeleina katsoi minuun ja tokaisi, että "äitti". Toinen neitokaisen sanavarastoon tarttunut sana on poppa. Ja kun tytöltä sitten kysyy, että Missä äiti?, kääntää hän katseensa minuun. Tai kun kysytään, että Missä poppa?, vilkaisee pätkä lähimpään lamppuun tai kynttilään. Alkaa vahvasti siis vaikuttaa siltä, että tässä pitää pikkuhiljaa ruveta varomaan, mitä suustaan päästää. Ettei vaan tule vahingossa kasvattaneeksi mitään pientä törkyturpaa.


Aiemmat vauvavuoden postaukset:
 Yksikuinen
Kaksikuinen
Kolmekuinen
Neljäkuinen
Viisikuinen   
Kuusikuinen  
Seitsemänkuinen
Kahdeksankuinen

Mainiota Kaisan päivää! Koska odotamme karitsointeja kevättalvella, enkä suurin surminkaan toivoisi minkään menevän mönkään, päätin viettää tämän Kaisan ihan oppikirjan mukaan. Keitin siis aamulla puuroa, kietaisin koko komeuden päälle voisilmän ja kävin lahjomassa talon vanhat haltiat. Loput puurokattilallisesta tarjosin lampaille ja samalla loime lausumahan rukouksen, jolla pyydetään "kauniilta vaimolta" karjaonnea.



Se voi olla, että oma värssyni ei ihan sanasta sanaan mennyt noin, sillä unohdin sanat muokkailin sitä vähän meidän tilanteeseemme sopivammaksi. Mutta toivotaan, ettei Kaisa ole tästä turhantarkka.

 Olen seurannut syksyn ajan lampaiden mahojen pyöristymistä ja ollut vähän kiikunkaakun, mahtaako harmaa Nuunu olla kantavana ensinkään. Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, että kyllä siellä Nuununkin massussa karitsoja kasvaa (ehkä). Nuunu on vain kasvatellut karitsamahaansa enemmänkin vertikaalisessa suunnassa, siinä missä kaksi muuta tuntuvat leviävän sivusuunnassa.


Oli virkistävää huomata aamulla kuurainen maa ja kuiva ilma päivätolkulla kestäneen sateen ja räpäskän jälkeen. Kaisana kai olisi suotava olla suojasää, ainakin mikäli ensi vuoden sadosta mielii menestyksekästä. Mutta en valita ollenkaan, kunhan vaan kura kuivuu.

Jos hyvin käy, lampaat saavat muuttaa töllille uuteen pihattoon ja kurattomaan (!!!) tarhaan ensi viikolla. Talli vaatii vielä viime hetken fiksailuja, ovimattojen asennusta ja kuivituksen, ja aita täytyy viritellä iskuunsa ja sähköpaimen kytkeä. Kunhan pääsen töllille hoitamaan viimeistelyt alta pois, saavat lampaat kunnian olla meidän perheen ensimmäiset kesärantalaiset.

Kaadoimme töllillä pari mäntyä eläinten siirtotallin pohjatöiden tieltä (ja koska tarvitsemme puuta pirtin ja saunan lämmitykseen). Siinä puusavotan kimpussa äheltäessä huomasin männyn oksien tyvikohdista valuvan pieniä pihkatippoja. Aloin kerätä niitä talteen, mutta hyvän tovin keruun tuloksena sain haalittua pahvikipponi pohjalle säälittävän määrän pihkanmurusia (joista niistäkin puolet oli puun roskaa). Kun sitten tuuli vielä puhalsi kannolla nököttävän pihkakipponi kumoon, luovutin.

Epäonnistunut pihkankeruuyritys palasi uudestaan mieleeni, kun oikaisin kuusikon poikki viemään eläimille heiniä alatarhaan. Huomasin, että metsänreunan kuusivanhuksista oli suorastaan lorottanut pihkaa. Hain veitsen ja astian, ja keräsin kupillisen pihkaa varovasti talteen.

Pihkavoiteen tekemiseen tarvitaan jonkinlaista vahaa (esim. mehiläis-), mutta koska mitään vahaa ei varastosta löytynyt, päätin kokeilla pihkaöljyä.
Kattila siis tulille ja pihkat kattilaan. Päälle kaadoin oliiviöljyä suhteessa 50/50 (määrä oli ihan mutu) ja kuumensin seosta, kunnes pihka oli sulanut öljyn sekaan. Isompia pihkamöykyröitä sai hiukan muussata lusikalla, ennen kuin sulivat kunnolla seokseen. Valmiin seoksen siivilöin purkkiin ja jätin jäähtymään.

Pihkan tarkoitus on suojata haavoittunutta puuta bakteereilta ja sieniltä. Antiseptisten ominaisuuksiensa vuoksi se onkin hyvin monikäyttöinen apu ihon ruhjeisiin, haavoihin, sieni-infektioihin, ihottumiin, itikanpistoihin... Veroilmoitusta se ei täytä puolestasi, eikä keitä aamukahveja, mutta melkeinpä mihin vain muuhun pihka soveltuu!

Laitoin pihkaöljyn jääkaappiin leppymään. Saa nähdä, kuka on ensimmäinen tohelo johon pääsen joudun sitä testaamaan.

Tiedättekö sen tunteen, kun keväällä ulos mennessä haistaa ilmasta lumien alta paljastuneen koiranpaskan sen, että nyt on kevät? Tai syksyllä, kun kaikki tuoksuu syksyltä, vaikka ilma olisi vielä kesäisen lämmin?

Tänään tuoksui talvelta.


Maalaiselämä on tehnyt minusta kuin varkain syksy- ja talvi-ihmisen. Olen alkanut jollain hullulla tavalla rakastaa niitä aamuja, kun sisälämpötila on päässyt tipahtamaan yön aikana reilusti kahdenkymmenen asteen alapuolelle ja lämpöisten täkkien alta nouseminen ilman jäätymistä vaatii vähintäänkin jatkotason taktikon taitoja; ensin peiton reunaa raotetaan sen verran, että sängystä käsin voi skannata huoneen ja siellä lojuvien lämpimien vaatteiden sijainnin. Sen jälkeen reitti tulee suunnitella huolella: ensin kurkotetaan sängynlaidalta alus- ja villapaidat (nämä puetaan sängyssä istualtaan niin, että peitto lämmittää vielä jalkojen päällä ). Sen jälkeen otetaan kunnon ponnistus sängystä ylös ja siitä saadulla hyvällä vauhdilla juostaan kiskomaan housut jalkaan. Villasukista toinen jää myttyyn housun punttiin, se kaivetaan pois ja laitetaan jalkaan. Toinen sukka löytyy reikäiseksi järsittynä koiran pedistä nukkuvan karvakerän hanurin alta pilkottaen. Kun ollaan hyväksytty se tosiseikka, että sukat ovat keskenään eri paria ja todettu, että rei'istä huolimatta sukka palvelee vielä käyttötarkoitustaan, vedetään toinenkin villasukka jalkaan.

Puuhella lämmittää talon nopeasti (kunhan sen saa syttymään, koska joku on taas unohtanut hakea puut illalla sisälle lämpiämään), ja sen luoma lämpö voittaa kuus-nolla kaikenmaailman ilmalämpöpumput ja sähköhärvilät. Hellan päällä voi myös keittää aamukahvit, jos jaksaa. Useimpina aamuina  ei jaksa, ja kaffeet saavat porista Moccamasterissa.

Niin kävi mm. tänään. Ryystimme aamusumpit porukalla, lähes koko kommuunin voimin (Antti oli lähtenyt jo töllille remontoimaan, joten aamiaispöydän ympärillä parveilimme minä, pätkä, Paatse, Paatsen naisystävä Minkki sekä kolme koiraa). Yksi valitti vetoisia lattioita, toinen kiroili espanjalaisten löyhää mentaliteettia hoitaa asiat sovitusti. Joku heitteli maissinaksuja ölisten samalla epävireisesti, jonkun toisen rohmutessa tippuneita naksuja pöydän alla. Eräs innostui kaikesta hälinästä niin, että pissasi matolle. Yksi kerjäsi juustoa ja murisi ja joku haukotteli pöydän päädyssä tuijotellen hiljaa tyhjyyteen. Jätän teidän arvattavaksenne, kuka teki mitäkin.

Ihan perus aamu meillä.

"Eevribadi-sukat", totesi Paatse.

Pätkän painuttua ulos päikkäreilleen kävin pitkästä aikaa hortoilemassa ulkona kameran kanssa. Siellä sun täällä oli maassa hitunen lunta. Ryömin puron vartta ja kanervikkoja pitkin, kuvaten itselleni talteen värejä ja sävyjä inspiraatioksi myöhempää varten, kun saan ryhtyä sisustamaan tölliä kodiksi.

Odotan uuden kodin sisustamista jo aivan täpinöissäni. Tänne Kalliorintaan muuttaessamme oli talo jo valmiiksi täynnä vanhempieni jättämiä huonekaluja. Emme siis oikein koskaan päässeet laittamaan kotia täällä täysin omannäköiseksi. Nyt saan valita huolella ja harkiten jokaisen tulevaan kotiimme päätyvän esineen ja asian (hallituksen hyväksynnällä, tietysti). En ole mikään romuharakka, ja järjestely ei ole osaamisalueistani vahvin. Niinpä sisustus saa olla melko simppeli ja pelkistetty, mutta rosoinen ja boheemi. Materiaaleissa suosin luonnollista ja kestävää aina kun mahdollista, ja uusvanhaa krumeluuria töllistämme ei tule löytymään.

Taloon oli jätetty paljon vanhoja aarteita, jotka saavat jatkaa elämäänsä töllillä vastakin. Hirveästi hankintoja meidän ei siis tarvitse tehdä. En tosin voinut vastustaa, kun Tori.fissä törmäsin ilmoitukseen vanhoista, käsinkudotuista räsymatoista. Matot nököttävät nyt rullalla eteisessä, odottamassa pääsyään töllin köökin lattiaa koristamaan.

Olen aika innoissani.


Pakko vielä laittaa kuvia tänne teidän muidenkin nähtäväksi meidän uuhista. Niiden vatsat ovat alkaneet pyöristyä siihen malliin, että vaikka syksyllä nuorella pässillä vaikutti naisasioissa löytyvän enemmän intoa kuin taitoa, on Allu tainnut jotain saada ihan aikaiseksikin. Mustan Ansan pömppis on ainakin paisunut ihan valtavaksi! Vai miltä näyttää, onko siellä linjoilla harjaantuneemmalla silmällä varustettuja kanssalampureita?

"En kyä tiä mutta Poppa ainaki mahan perusteella synnyttää jotkut kaksospojat ihan kohta" totesi Antti kun tiedustelin hänen mielipidettään siitä, näyttävätkö hänestä lampaat olevan pieniin päin.

Aha.

Pätkän kahdeksankuispäivä meni ohi ihan huomaamatta. Ei sillä, että yleensä olisimme kuukausipäivien kunniaksi mitään bileitä pitäneet, mutta tämän kuukauden kohdalla havahduimme ajatukseen noin viikko varsinaisen merkkipäivän jälkeen. Että toikin on jo kaheksan kuukautta. Neljä kuukautta vaille vuosi.


Tämä kahdeksas kuukausi on ollut vauvan kehityksen kantilta katsoen tähän astisista järjettömin: Vähän päälle seitsenkuisena Venla hoksasi kunnolla konttaamisen idean, ja samana päivänä pikkuihminen nousi seisomaan tukea vasten. Kuukauden mittaan on siis kuulkaa kolina kuulunut, kun tyyppi on mukeltanut kumoon milloin mistäkin. Naamansakin löi kerran kaatuessaan sohvapöydän metalliosaan (siitä kuvissa näkyvä vekki poskessa). Tuota kaatumista pelästyi ylivoimaisesti enemmän äiti, kuin lapsi, sillä verta tuli ihan kiitettävä määrä, ja minä ehdin soittaa jo ensiapuun ja hyvä etten ihan poliisille ja palokuntaankin, ennen kuin huomasin haavan olevan aika pintanaarmu verenvuodosta huolimatta. Siihen päälle vielä silmäluomi tulehtui. Selvisimme kuitenkin haaverista ilman antibioottikuuria, ja silmäluomentulehdus saatiin paranemaan yrttihauteilla.
Onneksi ovat kestävää tekoa nuo pienet.


Tukea vasten seisomaan opittuaan pätkä hiffasi myös nopeasti, miten tukea voi hyödyntää liikkumiseen. Nyt Venla osaakin jo sutjakasti liikkua sämpylän muotoisilla pikkujaloillaan pitkin sohvanreunoja. Mikään alle metrin korkeudelle asetettu esine tai asia ei ole pieniltä, kuolaisilta hyppysiltä turvassa.


Muuten natiaisen kehitys kulkee aika samaa rataa kuin aiemmin, tasaisen varmasti eteenpäin: huumorintaju pätkällä on ihan hulvaton, ja tyyppi onkin sellainen hassuttelija, että sen seurassa naurattaa vähän kaikkia ja koko ajan. Kommunikointi kehittyy ja ymmärrys lisääntyy: joidenkin sanojen merkitys (esim. "äiti") on jo selkeästi hallussa.

Soseet ja erilaiset kiinteät ovat jo iso osa päivittäistä ruokavaliota, vaikka pääpaino onkin edelleen imetyksellä. En olisi uskonut vielä muutama kuukausi sitten sanovani ikinä näin, mutta imetyksestä on tullut mulle itsellenikin ihan miellyttävä juttu: nyt, kun hommassa on selkeä rytmi, maidon tulo on sellaista tasaisen varmaa (tulviminen on loppunut) ja se on muutenkin alkanut sujua luontevasti, olen alkanut jopa pitää siitä. Ja ah sitä hormonipöllyä, jonka se söpö, pieni oma vauvanpalleroinen siinä tissitellessään saa aikaan! Se on iso plussa.



Aiemmat vauvavuosipostaukset:
Yksikuinen
Kaksikuinen
Kolmekuinen
Neljäkuinen
Viisikuinen   
Kuusikuinen 
Seitsemänkuinen