Kekri, vanhojen aikojen vuodenvaihde, on pian täällä. Kekriä on juhlistettu meidänkin perheessämme nyt muutaman vuoden ajan. Sen ympärille onkin alkanut muodostua perinteitä, jotka mukailevat vanhaa suomalaista kekriperinnettä ja -tapoja, mutta kuitenkin niin, että olemme tehneet juhlasta oman näköisemme, noudattamatta vanhoja perinteitä liian ryppyotsaisesti.


Kekriperinteisiimme on kuulunut, että juhlapäivän aamuna olen valmistellut omasta kanalasta kukonpojan pataan pistettäväksi. Muutenkin olen pyrkinyt valmistamaan kekripöydän eväät mahdollisimman pitkälti omassa maassa kasvaneista juureksista ja yrteistä. Olemme kutsuneet perheen ja sukulaisia syömään, ja myös eläimiä on muistettu herkuin, kuten vanha kansa katsoi hyväksi kekrinä toimia. Syömisen ohella juominen on tärkeä osa perinteistä kekrin viettoa, ja vanhojen tapojen mukaan erityisesti isännän tulisi päivän aikana humaltua huomattavissa määrin, jotta sato-onni suosisi tulevana vuonna. Sitkeästi olen siis koittanut aina kekrinä Anttia juottaa runsaudesta pursuilevan ryytimaan kuvat silmissäni, mutta Antti, vaikka suuri oluen ystävä onkin, intoutuu vain harvoin juomaan itseään humalaan asti.Täytynee siis pistää isännän piikkiin vuodesta toiseen jatkuva huono menestys kasvimaalla.



Melkein harmittaa, että tänä vuonna aika ei anna myöten juhlia kekriä perinteisin menoin nyt, kun kaikki liikenevä aika täytyy viettää Kesärannassa remonttia tehden. Remppahommat alkavat olla töllillä aika hyvällä mallilla, ja uutta puhtia tekemiseen löytyy taas päästyämme tekemisessä siihen vaiheeseen, että ainaisen purkamisen sijaan saa vihdoin rakentaa. Kilpajuoksu talventulon kanssa on kovaa, sillä toiveikkaina haaveilemme, että pääsisimme muuttamaan uuteen kotiin ennen ensilumia. Saa nähdä, ehtiikö töllin kekriksi siihen kuntoon, että voimme juhlistaa sitä sytyttämällä puuhellaan ensimmäiset tulet ja istua nököttää keittiön uudella lattialla kekripunkkua hörppien. Toivossa on hyvä elää.