Kiitos kaikille tsemppauksesta, jota olemme saaneet tässä remontin varrella. Tätä blogia lukevien joukkoon kuuluu muutama kaltaisemme hullu vanhoihin taloihin rakastunut, joille nämä meidän puuhastelut taitavat olla aika tuttua huttua. On myös hitokseen inspiroivaa lukea muiden blogeista remppakokemuksia kaikkine onnistumisineen ja erheineen. Otankin mielelläni vastaan lukuvinkkejä, jos kirjoitat vanhan talon kunnostuksesta blogissasi, tai olet törmännyt johonkin blogi-ihanuuteen, jossa kerrotaan talovanhuksen remontoinnista. Talonhalaajat, ilmiantautukaa (on se sana)!


Olen koittanut pitää nillityksen remonttiin liittyvissä asioissa aika minimissä, sillä eihän tästä tilanteesta voi kun itseään syyttää. Kun teimme tarjouksen Kesärannan töllistä, kaikki näytti päällisin puolin hyvältä. Pintaremontilla ja kylppärin rakentamisella selvittäisiin.

Kuntotarkastuksessa ilmenneiden, pinnan alla muhineiden lahovaurioiden vuoksi olisimme voineet vielä viheltää pelin poikki, mutta olimme jo liian korviamme myöten rakastuneita tuohon pieneen, punaiseen tölliin. No, lattian avaus ja eristeiden uusiminen olisi kuitenkin jossain kohtaa edessä, miksei sitä voisi tehdä heti tähän alkuun?

No niin no. Kuten arvata saattaa, eiväthän ne vauriot tietenkään siihen jääneet: edellisen, 50-luvulla taloa kunnostaneen remppa-Reiskan mielestä oli vissiin ollut tosi jämäkkä idea kipata rossipohjaan kottikärrykaupalla savea täytemaaksi ja jättää säästöbetonilla päällystetty kivijalka talon toisesta päädystä kokonaan tuulettamatta. Niinpä laho oli levinnyt eristekerroksessa oleviin seinähirsiin saakka, ja houkutellut paikalle jonkun juminsukuisen tuholaisen perheineen. Eli ei muuta kun lapio ja piikkauskone kauniiseen käteen, kyllä se siitä.

Nyt pelaa tuuletus.
Ja nyt hyvät naiset ja herrat, aion tämän ensimmäistä kertaa julkisesti ilmi tuoda ja kaikelle kansalle kuuluttaa: onhan tämä, kaikkine eteen tulleine muuttujineen ihan **tun rankkaa (pardon my French).

That's right. I said it. I meant it. I'm here to represent it.
- Hank Moody, henkieläimeni

Kantava ajatus tämän rumban keskellä on ollut appiukon neuvo: ei kannata miettiä, teette vaan. Ja niin olemme tehneet. Antti on hoitanut uskomattoman hienosti oman ruutunsa: yrittäjänä työpäivä venyy helposti 12-tuntiseksi, jonka jälkeen hän painuu vielä töllille remontin kimppuun. Koska en pysty olemaan remonttityömaalla vauvan takia juurikaan avuksi, pyrin haltsaamaan oman osuuteni kotopuolessa niin hyvin, kuin pystyn. Siispä huolehdin, ettei Antin tarvitsisi uhrata enää kotiin tullessaan ajatustakaan sille, onko hänellä huomiseksi puhtaita kalsareita, onko lapsen neuvolakäynneistä huolehdittu tai onko vessan tukkeutunut lavuraari avattu. Siinä ohella hoidan sekä opiskelut, että eläimet, ja tietysti autan remontissa sen, minkä osaan ja voin.

Kun Antti tulee iltamyöhällä kotiin, on perinteinen "hei rakas, miten sun päivä on mennyt?" vaihtunut johonkin sen tyyppiseen kuin "ootko miettinyt millasen lampun haluat keittiöön, sähkäri tulee huomenna".  
Parhaassa tapauksessa Antin ja Venlan yhteinen aika on sitä, että Antti pitää vauvaa sylissään sen aikaa, kun minä käyn ruokkimassa eläimet, vien koirat iltalenkille ja pesen hampaani. Tämä, ikävä kyllä, alkaa jo näkyä Venlan suhtautumisessa Anttiin: lapsi ei rauhoittuisi millään isänsä syliin, vaan hermostuu heti, jos äiti häviää näköpiiristä. 

Ja parisuhdeaika, mitä se on? Hämärä muistikuva meillä on, että sellaistakin olemme joskus viettäneet. Mutta vain tosi hämärä. Iso virhe olisi tässä vaiheessa antaa sen kuitenkaan haitata: varmasti viimeinen asia, mitä Antti tässä vaiheessa pitkän päivän jälkeen kotiin tullessaan kaipaisi olisi kiukkuinen vaimo, joka kävisi valittamaan yhteisen ajan puutteesta tai siitä, että joutuu hoitamaan kodin ja lapsen yksin. Parisuhdetta ehdimme hoitaa taas muuton jälkeen; tällä hetkellä parasta avioliittoterapiaa onkin se, että annamme molemmat toistemme hoitaa oman vastuualueemme ilman, että toinen saa päivän päätteeksi paskaa niskaan. Parisuhdetta ehdimme vaalia, kunhan saamme keittiöön lattian ja eteiseen seinät, joista ei tuuli tuiverra lautojen välistä sisään.


Vaikka en pystykään auttamaan Anttia talolla läheskään niin paljoa kuin haluaisin, on huojentavaa, että itsekin vanhaa taloa aikoinaan remontoinut appiukko auttaa poikaansa työmaalla ahkerasti. Keväällä Antti palkkasi firmaansa työntekijäksi yhden parhaista ystävistään. Paitsi että kyseinen kaveri on luotettava ja ahkera työmies, on huojentavaa ajatella, että kaiken stressin ja kiireen keskellä Antilla on pitkinä päivinään töissä mukana kaveri, jonka kanssa on hauskaa tehdä töitä. 

Oma voimavarani on Venlan ja eläinten lisäksi perheeni: Paatse, joka ei Aurinkorannikon lämmössäkään unohda soittaa päivittäin tsempatakseen, tai äiti, joka ilmoittaa vähintään kerran viikossa hakevansa vauvan illaksi töidensä jälkeen hoitoon, jotta saan urakoitua rauhassa opintoja tai siivottua. Suurista suurin apu on kuitenkin tällä hetkellä pohjois-Espanjassa asuva pikkuveljeni, tuo tosielämän Hank Moody; mistään maailmankolkasta tuskin löytyy huolettomampaa vesseliä. Pikkuveljen kanssa käytyjen videokeskustelujen myötä muistuu mieleeni joka kerta, että vallitseviin olosuhteisiin voi suhtautua joko kauhealla tärinällä kaikesta hermoillen, tai sitten vaan olla märehtimättä ja hoitaa homma kotiin. Olosuhteet kun kuitenkin ovat mitä ovat, ja oma suhtautuminen ratkaisee sen, tuntuvatko ne hankalilta, vai todella hankalilta. Siinä on tosiaan tyyppi, joka osaa aina elämän tarjotessa sitruunoita tehdä niistä gin tonicin.

Nyt palaan taas ruotuun ja koitan pitää remonttistressistä nillittämisen minimissä. Kuten viime postauksessa kerroin, pian meillä on jo lattia, jolla tepastella. Ja jos ihmisellä on katto pään päällä, lahoton, eristetty lattia jalkojen alla ja näin huippu perhe (ja tukevat, paikatut hirsiseinät) ympärillä, ei kai ole mitään syytä valittaa?