Teiskon moottorisahahurmaaja

Ilmassa on ollut suurta juhlan ja hurmoksen tuntua: töllin keittiön ja ruokailutilan lattialankut ovat nyt paikoillaan. Itse en päässyt lopputulosta ihastelemaan kuin kuvien välityksellä ja salaa suojapahvien alle kurkistellen. Fiilis on silti hieno, kun omassa keittiössä voi tepastella lattialla sen sijaan, että aina köökin ovesta sisään astuessa tarvitsisi hypätä kuoppaan.


Lattian valmistuminen oli eräänlainen erävoitto meille. Tuli sellainen tunne, että ehkä me päästään vielä joskus muuttamaankin. Pihaan kaivettiin jätevesisysteemit, käyttövesiputki ja tallin perustukset. Nyt ihanalla pihamaallani, kaavailemallani kasvimaan paikalla, nököttää Haltin kokoinen läjä savea. Eessuntaassun pihalla suhannut ja mönkinyt kaivuri on muuttanut pihamaan märäksi liejuksi. Eläinten tulevassa pihattotarhassa retkottaa poikittain kaksi kaadettua männynrankaa.

Kyllä se siitä.


Koska pihan myllääminen puolen hehtaarin savivellikentäksi ei vielä ilmeisesti riittänyt stressitasojen pilviin nostattamiseksi, paatse päätti päätimme perustaa tänne vanhaan kotiimme kommuunin. Paatse nimittäin saapui Suomeen Espanjaan asunnoltaan, ja koska hän meni irtisanomaan vuokra-asuntonsa Tampereen keskustassa ennen reissuaan, katsoi hän olevan ihan jeppisveto muuttaa meidän kanssamme saman katon alle. Joku saattaakin vielä muistaa aiemman kirjoitukseni siitä, miten meidän ja isäni näkemykset asioista eivät aina ihan osu yksiin.


 Yhteiselomme on siis välillä suorastaan hulvatonta, joskin olen vähän ihmeissäni meidän kaikkien kyvystä sopeutua vallitseviin olosuhteisiin: kommuunielämää on takana jo melkein viikko, eikä kukaan ole  huutanut tai itkenyt (ainakaan paljoa), eikä kukaan ole kuristanut ketään. Voisin sanoa olevani jopa positiivisesti yllättynyt.

"Tästä menis näiden vessan viemäriputki"

Kiitos kaikille tsemppauksesta, jota olemme saaneet tässä remontin varrella. Tätä blogia lukevien joukkoon kuuluu muutama kaltaisemme hullu vanhoihin taloihin rakastunut, joille nämä meidän puuhastelut taitavat olla aika tuttua huttua. On myös hitokseen inspiroivaa lukea muiden blogeista remppakokemuksia kaikkine onnistumisineen ja erheineen. Otankin mielelläni vastaan lukuvinkkejä, jos kirjoitat vanhan talon kunnostuksesta blogissasi, tai olet törmännyt johonkin blogi-ihanuuteen, jossa kerrotaan talovanhuksen remontoinnista. Talonhalaajat, ilmiantautukaa (on se sana)!


Olen koittanut pitää nillityksen remonttiin liittyvissä asioissa aika minimissä, sillä eihän tästä tilanteesta voi kun itseään syyttää. Kun teimme tarjouksen Kesärannan töllistä, kaikki näytti päällisin puolin hyvältä. Pintaremontilla ja kylppärin rakentamisella selvittäisiin.

Kuntotarkastuksessa ilmenneiden, pinnan alla muhineiden lahovaurioiden vuoksi olisimme voineet vielä viheltää pelin poikki, mutta olimme jo liian korviamme myöten rakastuneita tuohon pieneen, punaiseen tölliin. No, lattian avaus ja eristeiden uusiminen olisi kuitenkin jossain kohtaa edessä, miksei sitä voisi tehdä heti tähän alkuun?

No niin no. Kuten arvata saattaa, eiväthän ne vauriot tietenkään siihen jääneet: edellisen, 50-luvulla taloa kunnostaneen remppa-Reiskan mielestä oli vissiin ollut tosi jämäkkä idea kipata rossipohjaan kottikärrykaupalla savea täytemaaksi ja jättää säästöbetonilla päällystetty kivijalka talon toisesta päädystä kokonaan tuulettamatta. Niinpä laho oli levinnyt eristekerroksessa oleviin seinähirsiin saakka, ja houkutellut paikalle jonkun juminsukuisen tuholaisen perheineen. Eli ei muuta kun lapio ja piikkauskone kauniiseen käteen, kyllä se siitä.

Nyt pelaa tuuletus.

Ja nyt hyvät naiset ja herrat, aion tämän ensimmäistä kertaa julkisesti ilmi tuoda ja kaikelle kansalle kuuluttaa: onhan tämä, kaikkine eteen tulleine muuttujineen ihan **tun rankkaa (pardon my French).

Kekri, vanhojen aikojen vuodenvaihde, on pian täällä. Kekriä on juhlistettu meidänkin perheessämme nyt muutaman vuoden ajan. Sen ympärille onkin alkanut muodostua perinteitä, jotka mukailevat vanhaa suomalaista kekriperinnettä ja -tapoja, mutta kuitenkin niin, että olemme tehneet juhlasta oman näköisemme, noudattamatta vanhoja perinteitä liian ryppyotsaisesti.


Kekriperinteisiimme on kuulunut, että juhlapäivän aamuna olen valmistellut omasta kanalasta kukonpojan pataan pistettäväksi. Muutenkin olen pyrkinyt valmistamaan kekripöydän eväät mahdollisimman pitkälti omassa maassa kasvaneista juureksista ja yrteistä. Olemme kutsuneet perheen ja sukulaisia syömään, ja myös eläimiä on muistettu herkuin, kuten vanha kansa katsoi hyväksi kekrinä toimia. Syömisen ohella juominen on tärkeä osa perinteistä kekrin viettoa, ja vanhojen tapojen mukaan erityisesti isännän tulisi päivän aikana humaltua huomattavissa määrin, jotta sato-onni suosisi tulevana vuonna. Sitkeästi olen siis koittanut aina kekrinä Anttia juottaa runsaudesta pursuilevan ryytimaan kuvat silmissäni, mutta Antti, vaikka suuri oluen ystävä onkin, intoutuu vain harvoin juomaan itseään humalaan asti.Täytynee siis pistää isännän piikkiin vuodesta toiseen jatkuva huono menestys kasvimaalla.



Melkein harmittaa, että tänä vuonna aika ei anna myöten juhlia kekriä perinteisin menoin nyt, kun kaikki liikenevä aika täytyy viettää Kesärannassa remonttia tehden. Remppahommat alkavat olla töllillä aika hyvällä mallilla, ja uutta puhtia tekemiseen löytyy taas päästyämme tekemisessä siihen vaiheeseen, että ainaisen purkamisen sijaan saa vihdoin rakentaa. Kilpajuoksu talventulon kanssa on kovaa, sillä toiveikkaina haaveilemme, että pääsisimme muuttamaan uuteen kotiin ennen ensilumia. Saa nähdä, ehtiikö töllin kekriksi siihen kuntoon, että voimme juhlistaa sitä sytyttämällä puuhellaan ensimmäiset tulet ja istua nököttää keittiön uudella lattialla kekripunkkua hörppien. Toivossa on hyvä elää.

Jälleen kerran taakse jäi yksi työntäyteinen viikonloppu Kesärannassa. Aiemmin harmaita hiuksia aiheuttanut hirsihässäkkä selvisi Antin tutun vinkatessa (anteeksi tahaton sananmuunnos) erään kokeneen ja osaavan tekijän. Tuo hirsiäijä kävi viime viikolla katsomassa tilanteen, ja ilahdutti meitä kertomalla, että hirsien korjauksesta selvitään kovertamalla lahot pois ja tekemällä niihin paikat. Lahoja hirsiä ei tarvitse siis vaihtaa kokonaan. Tämä säästää meiltä merkittävästi aikaa, rahaa, hermoja ja voimia. Jipii jipii.

Ensi viikolla hirsiäijä tulee paikkaamaan lahot, jonka jälkeen pääsemme rykimään keittiötä ja ruokailutilaa takaisin asuttavaan kuntoon. Olemme suunnitelleet, että muutamme Kesärantaan virallisesti, kunhan tuo ns. "lämmin puoli", eli vanha hirsirunkoinen talon osa valmistuu. Tai jos nyt ei ihan valmistu (siihen voi nimittäin mennä vielä tovi jos toinenkin), niin saadaan ainakin ihmisasumusta muistuttavaan kuntoon. "Kylmä puoli" eli eristämätön lautarakenteinen eteis-kylppäri-portaikkotila ei ehdi valmistua vielä muutoksi, mutta sen asian kanssa pystymme jonkin aikaa elämään, ulkorakennuksesta löytyy kuitenkin hyvät saunatilat, pesuvedet saamme porakaivosta ja pyykkäyksen voimme käydä hoitamassa milloin kenenkin pahaa-aavistamattoman sukulaisen luona.

Kylpyhuoneen rakentaminen, eteisen eristystyöt ynnä muut sujuvat muuton jälkeen varmasti vähän jouhevammin, kun saamme tehdä remonttia suoraan kohteesta käsin. Nyt remontin parissa touhuamista hidastaa väkisinkin päivittäinen ajomatka vanhan ja uuden kodin välillä - matkaa kertyy sellaiset satakunta kilometriä edestakaisin. Tuntuu, että takapuoleni kuva alkaa pikkuhiljaa piirtyä pakettiautomme kartturinpaikan istuimeen, ja Anttikin alkaa olla ihan kypsä siihen, että edestakaisiin ajomatkoihin kuluu päivittäin ainakin se puolitoista tuntia, kun tuonkin ajan voisi käyttää myös talon laittamiseen. Seinähirsien saaminen kuntoon on siis moneltakin kantilta katsoen ihan valtavan iso huojennus ja helpotus.


Naapurin kissa oli ottanut kivijalkaan tuoreeltaan piikattujen kissanluukkujen nimityksen kirjaimellisesti, ja kömpinyt niistä vierailulle toistaiseksi lattiattomaan tupaan. Todistusaineistona kisun visiitistä oli yksi tassunjälki painettuna Antin vastavalamaan, muuria ympäröivään betonikakkuun.


 Koska Antti on meistä se A) rakennusalan ihminen, B) käsistään kätevä ja C) pikkutarkka nyssyttäjä
, on minun osakseni jäänyt vahtia lasta silloin, kun emme remppapäivinä saa sitä hoitoon mummulaan, tai kun se ei suostu nukkumaan päiväunia. Niinpä lähdin lauantaina lykkimään pätkää vaunuissa pitkin uusia kotikontuja. Pienten, hiukan umpeenkasvaneiden metsäteiden varrella sain ihastella korkeita, jäkälän peittämiä kallioita ja valoisia mänty- ja koivuvoittoisia metsiä. Ihan syyhytti päästä rämpimään noihin metsiin ja ryhtyä tutustumaan ja tutkimaan, mitä ne pitävät sisällään.

On myös hauska huomata, kuinka itse talo alkaa tulla kerta kerralta tutummaksi. Ensimmäisten remppaviikonloppujen aikana en osannut vielä oikein sisäistää ajatusta, että tässä sitä sitten laitetaan ihan omaa kotia. Nyt alan kuitenkin huomata tottuvani ajatukseen. Kun ensimmäisiä kertoja kaarsimme uuden talomme pihaan, siihen suhtautui vähän kuin uuteen ihastukseen. Nykyisin huomaan jo tervehtiväni taloa kuin hyvää ystävää.





Taloon tutustuessa on ollut suuri ilo ja apu löytää vinttien kätköistä entisten asukkaiden tavaroita, muistiinpanoja ja piirustuksia. Olen myös aika varma, että joku näkymätön tyyppi kävi minua ihmettelemässä siinä varaston tutkimusretken lomassa: tunne siitä, etten ollut huoneessa yksin, oli niin vahva, että tuntui melkein kuin olisin voinut koskettaa sitä vieressäni töllöttävää ihmettelijää. Paria esinettäkin kyseinen tyyppi liikutti, kuin yrittäen kiinnittää huomioni (siinä hyvin menestyksekkäästi onnistuen). En tiedä, oliko kyseessä talon henki tai tonttu, vaiko joku vanha asukas - vai ovatko nämä kaikki yksi ja sama olento. Oli miten oli, sanoin sille jollekin, että hän on ihan tervetullut sinne meidän kanssa jäämään, mutta mitään nikottelua talon remontoinnista emme hyväksy. Toki kuitenkin lupasin, että kaiken talossa tekemämme tulemme tekemään suurella sydämellä ja talovanhusta vaalien ja kunnioittaen. Toivottavasti olemme tämän näkymättömän tyypin kanssa näillä puheilla sujut ja välit säilyvät hyvinä.

Saa muuten nähdä, minkälainen hullun leima osaani läiskäistään tästä hyvästä. Mutta liekö tuolla nyt sitten niin väliä, kun maine on jo muutenkin mennyt.