Ihan sattumalta aloin juuri tänään pohtia, että eiköhän siitä ala olla kohta vuosi, kun hankimme lampaita. Tarkistin asian, ja siitähän toden totta on vierähtänyt tasan vuosi.

Tämännäköiset gasellimaisen simpsakat pikku-uuhet minulle poseerasivat vuosi sitten:


Lampuriutemme (vai lampuruutemme? Joka tapauksessa, on se sana, ihan varmasti on) alkoi aikalailla nollakokemuksella. Olin toki lukenut lampaiden perushoidosta, ja pariin otteeseen lampaita rapsutellut jossain kotieläinpihalla. Meillä oli tuolloin myös kaksi vuohikuttua, ja sekä vuohiin että vuohi-ihmisiin paremmin tutustuneena olin saanut kuulla usein, kuinka vuohet ovat niitä seurallisia ja hauskoja, siinä missä lampaat useimmiten arkoja, yksinkertaisia omassa porukassaan vipeltäjiä.

Ihan puppua puhuivat ne, jotka niin väittivät. Tai no, mitään terävimpiä inkkareita muumilaaksossa eivät nuo villapyllyt kyllä ole, mutta sitäkin seurallisempia ja lempeämpiä. Jopa pieni, musta ja arka Ansa-lammas kesyyntyi nopeasti, kun sille vain hoksasi antaa hiukan aikaa ja ymmärrystä. Ja niinhän siinä sitten meidän kohdallamme kävi, että kun vilkkaat ja vikurimieliset vuohet alkoivat kiusata lammasressuja, olivat ne vuohet, jotka saivat lähteä, lampaat jäivät. Villapallerot olivat nimittäin vieneet sydämemme kokonaan. Ehkä niiden verkkainen meininki ja hellyyttävä hönttiys jotenkin sitten vetosi hitaaseen, hämäläiseen luonteenlaatuun. Mene ja tiedä.


Sopivia lampaita etsiessä rotuvalinta oli meille aikalailla selvä: maatiaisrotua sen olla pitää. Ja nyt kun loppukesästä taas vedimme lampaanostohousua jalkaan ja lähdimme noutamaan uuhille pässiä seuramieheksi, oli niin ikään selvää, että myös pässi olisi maatiainen. Niinpä tiluksilla talsii nyt kolmen suomenlammasuuhemme lisäksi nuori ja terhakka Allu-pässi. Allu on vallan lempeä ja kultainen tapaus, mutta hoitaa myös pässin velvollisuutensa kunnialla, joskin nuorukaisella vaikuttaisi olevan enemmän intoa kuin taitoa...
Nyt odottelemmekin ensi vuonna syntyviksi ensimmäisiä karitsoja, jotka toivottavasti perivät vanhemmiltaan kultaisen, lemmikkilampaille ihanteellisen luonteen ja kauniit värit villoihinsa.


Käytännön lampurintaidot sorkkien trimmaamisesta ja kerinnästä ruokinnan kommervenkkeihin olemme itseopiskelleet vaan reippahasti toimeen tarttumalla. On tullut kuitenkin huomattua, että pelkkien käytännön taitojen haltsaaminen ei riitä; vuoden mittaan on täytynyt opetella ymmärtämään myös noiden vekkulien villaotusten sielunelämää. Lempeydestään ja "hitaudestaan" huolimatta osaavat nääs olla melko uppiniskaisia otuksia nuo lampaat. Kysyy pitkää pinnaa, kun tajuat esimerkiksi hammaslääkäriaikasi olevan vartin kuluttua kahdenkymmenen minuutin automatkan päässä, ja siinä autolle hölkätessäsi näet aidasta paenneen lampaan takamuksen pilkottavan tien viereisessä vattupusikossa. Ihan sama vaikka kuinka koitat maanitella, houkutella tai uhkailla kekripöydän pääruuaksi päätymisellä, se takamus ei sieltä vattupuskasta hievahdakaan, kuin korkeintaan syvemmälle pöheikköön. Tyydyt lopulta siihen, että saat hiki hatussa tuupattua elikon metrin syvemmälle pusikon uumeniin ("on se ainakin piilossa naapurien katseilta nyt") ja löydät itsesi episodin päätteeksi hammaslääkärin vastaanottohuoneesta lakki kourassa sepustamasta, kuinka myöhästyit koska lammas karkasi ja ryhtyi niskuroimaan. Hammaslääkärin ilmeestä paistaa epäusko höystettynä hitusella sääliä ja tajuat, että selitys ei juuri voisi kuulostaa enää enempää keksityltä (paitsi kerran, kun jouduin menemään töihin silmä mustana, koska koira aivasti naamani yläpuolella heilauttaen päätään niin, että sen alaleuka osui silmääni. Voin sanoa että voin kertoa, ettei todellakaan mennyt pomolle selitettynä läpi tarina, että juu en oo tapellut kun vaan ihan nukkumassa olin kun koira sitten tuli siihen aivastelemaan ja... No mutta, se on taas toinen tarina se).