Hui, kylläpä tuntuu nyt elämä oheishässäköineen varastavan aikaa blogin kirjoittamiselta. Ihana kuitenkin nähdä, että te muutamat mainiot ihmiset jaksatte edelleen mukana keikkua ja satunnaisesti päivittyvää blogiani seurata.

Kurjahan se olisi täällä yksinään länkyttää, mielikuvituslukijoille.


 Jatkossa koitan kiireitä uhmaten päivittää ahkerammin, sillä ilokseni voin ilmoittaa, että me ostimme talon. (Kyseisestä talosta jo jotain aiemmin mainitsin täällä.)
Tai no, viralliset kaupat tehdään nyt alkavalla viikolla, ja loppuviikosta pääsemme toivottavasti jo käärimään hihoja remonttiin ryhtymisen merkeissä. Ennen kuin taloon voi muuttaa, on ihan ensitöiksi alakerran kamarin ja köökin lattiat avattava kauttaaltaan ja pysäytettävä ja paikkailtava sieltä kuntotarkastuksen yhteydessä löytyneet lahovauriot. Vauriot eivät ole pahoja (vielä), mutta pahenevat tietysti kaiken aikaa kunnes ongelma korjataan. Lattioiden avaus oli meillä muutenkin suunnitteilla eristämisen merkeissä, mutta aikataulutimme sen alun perin vasta ensi kesäksi. Nyt tuo operaatio sotkee sekä muutto- että remonttisuunnitelmamme heti alkuunsa tämän syksyn osalta lykkäämällä kaikkea ainakin viikolla, mutta parempi sitten toisaalta niin, kuin että koko talven miettisimme jalkojemme alla mellastavaa lahottajasientä. Itse ainakin alakerran kamarissa nukkuessani olisin varmasti oikein kuulevinani, kuinka alapohjassa sieni ujuttelisi rihmastojaan nauraen samalla räkäisesti meille hölmöläisille.



Vaikka uudella töllillä riittääkin laitettavaa ennen kuin pääsemme muuttamaan, piisaa tässä nykyisessäkin talossa hommaa ennen varsinaista muuttokuorman pakkaamista. Olemme laittaneet pihoja kuntoon porukalla (mm. paatse on tuttuun tapaansa ollut kuin paska Junttilan tuvan seinässä vahtimassa, että homma toimii), ja sen lisäksi Antti on puurtanut aamusta iltaan viimeistellessään tuota iisakinkirkkonakin tunnettua ulkovajaa, johon hän ei ole ehtinyt vilkaistakaan koko kesänä työkiireiden vuoksi. Antin rakentaessa minä olen koittanut huoltaa vauvan, kodin, miehen ja eläimet ja kerätä siinä sivussa puutarhasta säilöön kaiken minkä irti saan. Jonkinasteista paniikkia kiireen tuntua ja miks-aina-just-mun-pitää-hoitaa-kaikki -henkeä on ollut ilmassa puolin ja toisin, ja onpa ollut niitäkin hetkiä, kun puolisoon jossain pihalla törmätessä tekisi mieli nostaa sentterit saman tien pystyyn ja huudella perään jotain hyvin kypsää ja rakentavaa. Mutta kiitos höttöisten aivojemme ja energian puutteen, emme juuri jaksa riidellä kolmea minuuttia kauempaa ja sitten jo unohdammekin, mistä meille tulikaan sanaharkkaa. Uskomme vakaasti, että nämä seikat pelastavat avioliittomme vielä moneen kertaan silloinkin, kun pääsemme varsinaisen remontin äärelle. (Ja mainittakoon nyt, että on tuo meitin isäntä oikeasti suurimman osan ajasta älyttömän ihana, huomaavainen ja ahkera kaikesta kiireestään huolimatta.)


Seuraavat kuulumiset ja näkymiset lienevät sitten jo uudelta, omalta tölliltämme. Eipä siinä kai sitten muuta, Kalliorinnan talo kiittää ja kuittaa!