Viikonloppuna kävimme noutamassa miehistä edustusta lammaskatraaseen. Seppälän Alfred eli Allu, potra nuori suomenlammas, muutti meidän tyttöjen seuramieheksi. Allu on komea toffeenvärinen pässykkä, joka on paitsi komea myös luonteeltaan mitä suloisin. Myös uuhia kohtaan se on täydellinen herrasmies. Ehkä meidänkin pihamaalla kuuluu pikkusorkkien kopsuttelua ensi vuoden puolella!


Uuhet ovat saaneet laiduntaa kesän talon yläpihalla, mutta Allun saavuttua täytyi meidän käytännöllisistä ja mukavuussyistä siirtää lampaat lankatarhaan metsän kupeeseen. Että on sitten uuhilla tilaa väistää mikäli pässi vallan riemastuu uusista morsiamistaan, tai vaihtoehtoisesti pässillä riittää tila paeta, mikäli Nuunu alkaa pistää nuorta sulhokokelasta ruotuun. Onneksi mitään tällaista ei ollut ilmassa kun pässykkä uuhien sekaan laskettiin, mitä nyt Nuunu kerran pukkasi hämmentynyttä pässipoikaa kylkeen, ihan noin niin kun testimielessä vaan. Niinpä olenkin laskenut lampaat tuonne puronvarren pöpelikköön päiviksi laiduntamaan, ja yöksi vienyt ne takaisin lankatarhaan.


Vaan kyllä taas eilen kysäisin itseltäni, että ootkohan vähän tyhmä muija kun taas lisää hankit itelles hommaa.

Oli Antin syntymäpäivä (eilen) ja lupasin, että herra on hyvä ja toivoo ihan mitä vaan ruokaa (kunhan nyt ei mitään hanhenmaksapalleroita), niin minä kokkaan oikein spektaakkelimaisen satumaisen synttärigurmeehässäkän. Kun on kerta synttärit ja kaikkea. Antti toivoi lihapullia.
Mikäs siinä, muina vaimoina pyöräytin lihapullataikinan valmiiksi ja asettelin vielä kaffeet, kastettavat ja kaikenmaailman nisupullat pöytään syntymäpäivävieraita (appiukkoa ja naisystäväänsä) varten.

Huolestuneena silmäilin siinä kahvittelun lomassa appiukon kaljun yli ikkunaan. Tuuli oli yltynyt ja saanut kaverikseen tihkusateen. Mietin, että jos nyt alkaa vielä vettä vihmoa niin se sataa kyllä sitten vaakasuoraan lampaiden niskaan. Niillä oli kyllä puustoa sateensuojanaan, mutta hirveältä tuulelta ja vesimyteriltä eivät puut suojaisi.Vieraat lähtivät samaan aikaan sateen yltyessä, ja minä hölkkäsin pimenevään iltaan ihmettelemään, mistä saisin askarreltuapaskarreltua sellaisen halvan mutta järeen suojan lampaille. Lopulta sain haalittua kasaan rakennuspalikat jonkunlaiseen vedenpitävään hökötykseen. Siinä sopivasti sitten sade ja tuulikin yltyi, pimeääkin oli. Lipsuttelin liukkaassa savimössössä, kunnes löysin otollisen paikan lammassuojan pystyttämiseen.

Saatuani suojan pystyyn (hien ja ehkä vähän kyyneltenkin valuessa) aloin kuunnella jostain kantautuvaa surinaa. Jäljitin ääntä pimeässä, kunnes huomasin surrutuksen kuuluvan puusta, jonka viereen olin lampaiden katoksen kyhännyt. Runko oli aivan täynnänsä pahantuulisia ampiaisia, jotka olivat kerääntyneet herkuttelemaan kuorettomaksi nakerretun puunrungon mahlalla. Ampiaiset eivät arvostaneet, että touhotin niiden herkkuapajan kimpussa työkaluineni, ja alkoivat hyökkiä ympärilläni. Ei auttanut muu kuin myöntää ekan erän häviö, purkaa rakennelma ja siirtää koko paska pala palalta uudelle paikalle.

Kello taisi olla jotain yhdentoista pintaan yöllä, kun raahustin hiuksia myöten kuraisena, vettä valuvana ja kaikkeni antaneena takaisin sisälle, jossa Antti oli nukuttanut pätkän riippukehtoon ja odotteli nälkäisenä mutta kärsivällisesti sitä aiemmin lupailtua syntymäpäiväateriaa. Lihapullataikina nökötti keittiön pöydällä. Ei auttanut kun luvattu kerran oli, lihapullan paistoon oli ryhdyttävä. Esitin kuitenkin synttärisankarille nöyrän pyynnön, että voitasko syödä lihapullat salaatin kanssa kun en oikein taida enää nähdä käydä nostamassa perunaa. Siinä sitä sitten syötiin synttärilihapullia salaatilla puolilta öin, oikein romanttisesti kynttilän valossa.

Mutta mitäpä sitä ei kelpo lampuri vaimo lampaidensa miehensä eteen tekisi.