Puolivuotis-ryhmäneuvola oli viime perjantaina. Meidän lisäksemme yhteiselle neuvolavisiitille sattui kaksi helmikuista poikavauvaa.

Meidän perijätär mönki ryhmäneuvolan ajan tyylilleen uskollisesti ihan ympäriinsä. Mätki siinä sivussa perheneuvolaohjaajaa löytämällään Crocs-tossulla selkään, paiskoi leluilla lattiaa ja nauraa kikatteli, ihan vaan varmaan huolehtiakseen, ettei koko neuvolasessio menisi pelkäksi lorujen lukemiseksi tai yösyötöistä ja sormiruokailusta jauhamiseksi.


Sen lisäksi, että pätkä ryömii jo ympäri taloa, tavoittelee se jo tomerasti konttausasentoa. Eikä sen kuolaisilta hyppysiltä, saatika vastapuhjenneilta alahampailta, säästy mikään lattialla lojuva kodin irtaimisto. Olen harkinnut jonkinlaisen mikrokuituhuiskan kiinnittämistä vauvan mahapuolelle. Pyyhkisipä tuo ainakin tehokkaasti koirankarvoja lattioilta viilettäessään pitkin nurkkia.


Tämän kuukauden kunniamaininta menee ihan ilman muuta niinikään tuonne lattianrajaan, koiraosastolle: on ollut hämmästyttävää seurata, millaisen pelinlukutaidon ja pitkän pinnan nuo meidän hauvat ovatkaan yht´äkkiä liikkeelle lähteneen imeväisikäisen ihmisen suhteen kehittäneet. Elli suhtautuu vauvaan kuin vilkkaaseen ja rasittavaan, mutta enimmäkseen harmittomaan pentuun; Loui taas tuntuu pitävän pätkästä kovasti, mutta tietää, että siihen kannattaa pitää pieni etäisyys, ellei halua menettää tupollista perskarvojaan.


Ja entäs me vanhemmat sitten? No, sanotaan vaikka niin, että nykyisin joudun fiksauttamaan rintarangan nikamat kerran viikossa nopeasti pitkästyvän ja jatkuvaa nytkytystä, hyppyyttelyä ja kanniskelua vaativan seitsemänkiloisen vuoksi. Samalla palauttelen mieleeni niitä hataria mielikuvia siitä, millaista olikaan tuntea itsensä levänneeksi ja hyvin nukkuneeksi. Antin fiilikset voidaan kai tiivistää spontaaniin lausahdukseen, jonka hän päästi tuossa eräänä päivänä muutaman tunnin Venlan kanssa kahdestaan viettäneenä: "Mää kyä säälin sun elämääs". (Se tosin oli vitsi. Ainakin vähän. Ehkä.)

Ja kaikesta häslingistä huolimatta, ei mikään maailmassa voi olla sen rakkaampi kuin tuo kuolainen, äänekäs, terävillä hampaillaan imetettäessä pureva, nauraa röhöttävä, koiria karvoista kiskova ja kertakaikkisen hurmaava pikkuinen ihminen.

 Aiemmat vauvavuosi-postaukset:
Yksikuinen 
Kaksikuinen 
Kolmekuinen 
Neljäkuinen
Viisikuinen 

Kuuluu kai asiaan, että kun eletään pienessä kyläyhteisössä ja siellä on se yksi outo perhe mikä elää vähän eri tavoin kuin muut, niin sen perheen valintoja ja yksityisiäkin asioita sopii ruotia vapaasti kyläyhdistyksen kekkereissä ja lenkin varrella naapuriin törmätessä. Niiden outojen eloa ja oloa on mitä kätevintä lähteä taivastelemaan, kun puheenaiheet uhkaavat käydä vähiin, tai kun omaan elämään ei ole sattunut hetkeen ylimääräistä säpinää.

Hevostemme mielestä kyläläisille ei ilmeisesti ole riittänyt entuudestaan puhuttavaa, sillä menneen viikon aikana ne ovat jaksaneet pyyteettömästi huolehtia, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Kopukat nimittäin päättivät karata loppuviikon aikana aitauksestaan kolmeen eri kertaan, rikkomalla aina saman kohdan lautarakenteisesta aidastaan. Ensimmäisellä kerralla löysin pollet keskellä yötä naapurin takapihan heinikosta. Ihan kohteliaisuudesta kävin koputtamassa vielä hereillä olevan, mutta pihansa tapahtumista autuaan tietämättömän naapurinmiehen ovelle ja kerroin, että meidän poppoo se vaan täällä hänen ikkunansa alla yösydännä urheilee. Mies oli silminnähden ilahtunut siitä, että eläimet harvensivat nurmikkoa, johon hänen ruohonleikkurinsa ei kuulemma enää pystynyt. Itse siinä jahtasin tuoreesta ruohosta hullaantuneita kaakkejani ja nyökyttelin että niin joo kiva jos on kiva, mutta voisi olla vielä kivempi jos tultaisiin nurmikonleikkuuhommiin seuraavalla kerralla sitten päiväsaikaan ja luvan kanssa.

Kaakkien karkureissu kakkosella heräsimme koputukseen ovella. Antti meni avaamaan ovea ja minä jäin aavistelemaan pahaa sängynpohjalle. Kun kuulin Antin toteavan kovaan ääneen ovella, että voissaatana, aloin vetää päälle ensimmäisiä vaatekappaleita, jotka käsiini osuivat. Siinä aamutuimaan pitkiin kalsareihin ja isännän huppariin sonnustautuneena, peltoja pitkin kirmaillessa kyllä karisi unihiekka silmistä nopeasti. Lopulta saimme Popan ja Lennon pyydystettyä kaurapellosta, Antilla alkoi olla tulipalokiire töihin ja minä mietin, että vielä kun kahvia sais.

Eikä tietenkään kahta ilman kolmatta. Sunnuntaiaamuna heräsin naapurin Päiviltä tulleeseen tekstariin, jossa seisoi, että "Hepat on J:n pihassa?". En jaksanut enää saada edes sen kummempaa sätkyä asiasta, vaan vedin taas nuttua niskaan, noudin riimunnarut tarhalta, vilkaisin suomenhevosen kokoista aukkoa lauta-aidassa ja lähdin marssimaan jo tutuksi tulleelle naapuritontille.

Aita on nyt kolmannen kerran korjattu ja periksi antaneita kohtia on vahvistettu. Siltikin nukun huonosti ja ramppaan yölläkin otsalampun kanssa varmistelemassa, että sekä aita että hevoset ovat siellä, missä pitää. Meininki on siis lievästi ilmaistuna aika väsynyttä...



... Ja väsymyksestä vielä sen verran, että myös flunssa on valvottanut meidän perhettä viime aikoina. Antti köhii yöllä minkä kerkiää, omat oloni ovat olleet ainakin toistaiseksi lievempiä, mitä nyt kurkussa tuntuu olevan kaktus. Venlaan ei ole pöpö onneksi tarttunut, ainakaan vielä.

Millään en nyt jaksaisi tässä kaiken hässäkän keskellä ryhtyä sairastamaan, joten olen tankannut vitamiineja. Lisäksi olen ryystänyt omalta pihalta löytyvistä rohtokasveista keitettyä teetä. Ensimmäiseen flunssateeseokseen haudutin humalankäpyjä päänsäryn helpotuksen toivossa, mutta suoraan sanoen se oli kaikessa kitkeryydessään ihan helvetin pahaa. Maurinmalvasta, mintusta ja laventelista tehty tee toimii kuitenkin hyvin ilman humalankäpyjäkin, sillä laventeli taittaa yksinäänkin ohimojomotuksesta terävimmän kärjen pois. Maurinmalvan (Malva mauritania) kukat sisältävät mm. paljon flavonoideja, ja ovat omiaan suun, nielun ja hengitysteiden tulehduksiin ja ärsytykseen. Minttu avaa mukavasti tukkoista oloa.

 
Kirjoitettuani edeltävässä postauksessa talonetsintäprojektistamme ilmaantui eteemme ihan yllättäen ja pyytämättä aivan ihastuttava pikkuinen talo. Jätimme talosta tarjouksen, mutta niin teki perskutarallaa joku muukin. Olemme onneksi vahvoilla tarjouskilvassa, mutta koska muutama lippulappu pitää saada vielä siirtymään paikasta A paikkaan B ennen pankin lopullista tuomiota (ja koska taitaa olla moraalitonta ja ehkä jopa lainvastaista kiristää tai uhkailla toista tarjoajaa luopumaan leikistä), emme voi kun odotella, mihin asiat tässä seuraavan parin päivän aikana etenevät.

Elämme jännittäviä aikoja. Taas.

Tämä on postaus, jonka kirjoittamista ja julkaisua olen pyöritellyt ajatustasolla jo hyvän tovin. Olen miettinyt, julkaistako se vasta tilanteen ratketessa suuntaan tai toiseen, mutta hittoakos sen sitten väliä. Ajatusten purkaminen ihan mustalla valkoiselle varmasti tekee omalle päänupille hyvää. Tässäkin asiassa.

Nyt keväästä alkaen meillä on suunniteltu muuttoa pois tästä talosta. Tästä kodista. Kuten varmaankin olen jossain kohtaa maininnut, on tämä talo minun lapsuudenkotini, isopappani 40-luvulla rakentama ja myös jo edesmenneen vaarini lapsuudenkoti.

Tunnearvoa siis piisaa.


Tällä hetkellä talo on isäni omistuksessa. Muutimme tänne syksyllä 2013, kun vanhempani erosivat ja kumpikin heistä kaipasi asumaan kaupunkiin. Me puolestamme Antin kanssa olimme menneet naimisiin saman vuoden kesänä ja haaveilimme pakenevamme kaupungista. Homma meni siis paremmin kuin osuvasti. Talon ostaminen omaksi ei kuitenkaan silloin tullut kyseeseen, sillä Antti oli uunituore yrittäjä ja siksi pankin silmissä suurinpiirtein talousrikollisesta seuraava mitä lainansaantiin tulee. Niinpä näihin päiviin asti olemme asuneet isäni vuokralaisina tässä talossa. Olemme saaneet pitää paikkaa kuin omaamme, ja sen olemme totisesti tehneet - piha muistuttaa tällä hetkellä enemmän kotieläinpuistoa kuin nippanappa lähiöalueen ulkopuolella olevaa omakotitonttia.

Tämän vuoden keväällä aloimme pohtia, josko talon osto omaksi alkaisi olla ajankohtaista. Antin firmalla on puksuttanut hienosti, pankissakin näytettiin vihreää valoa lainansaantimahdollisuuksillemme. Oli siis korkea aika alkaa miettiä talollisiksi ryhtymistä oikein tosissaan.
Ja siinä asiaa pohtiessa se sitten lopulta möläytettiin ääneen: onko tämä paikka sitten kuitenkaan lopuksi se meidän unelmakoti?

Meillä on kaikki täällä hyvin. Talo ja seutu ovat meille, ja erityisesti minulle, tutumpia kuin omat taskut konsanaan. Naapurusto on ihanaa. Talo ei vaadi mitään akuuttia remonttia, vaan saisimme tehdä pintaremppaa omaan tahtiin ja laittaa taloa mieleiseksemme sitä mukaa, kun aika, raha ja rahkeet riittäisivät. Tonttimaata riittää meidän tarpeisiin ihan hyvin. Töihin on lyhyt matka, samoin palveluihin ja esimerkiksi Venlan päiväkotiin ja kouluun, kun sen aika koittaa.

Silti miettiessämme unelmakotiamme oli meidän myönnettävä, että ei, ei tämä talo sellainen ole. Päädyimme päättämään, että mikäli toiveemme täyttävä paikka löytyy ennen talvea (ja sitä lainaa meille tosiaankin suodaan), lähdemme. Mikäli emme löydä viimeistään syksyn aikana paikkaa, joka todella kolahtaa, ostamme tämän talon ja jäämme, ainakin vielä joksikin aikaa. Minä toivon vanhaa, mieluiten hirsirunkoista tölliä, jonka ei tarvitse olla kaikilla mukavuuksilla varusteltu, kunhan sen vanhaa henkeä on vuosien saatossa vaalittu ja pihalla on lääniä sekä eläimille temmellettäväksi, että ruuankasvatukseen. Antti puolestaan toivoo järkevää matkaa kaupunkiin (eli kohtuullisia työmatkoja), tarpeeksi tilaa, sisävessaa (tai ainakin mahdollisuutta rakentaa sellainen, koska hän ei kuulemma "jäädytä persettään huussissa kolmenkympin pakkasilla") ja nykyistä enemmän omaa rauhaa. Ja okei, jälkimmäistä toivon kyllä minäkin. Ja myönnettäköön, että oli siinä sisävessassakin puolensa esimerkiksi synnytyksen jälkeen, kun jokainen vessakäynti tuntui kolmen viikon ajan siltä, että tikit repeää ihan nyt kohta justiinsa ja... No, ymmärsitte varmaan pointin.

Näillä kriteereillä lähdimme kodinmetsästykseen.


Olemme kiertäneet useita myytäviä kohteita kesän mittaan, ja matkalle on sattunut jos jonkinmoista viritystä, kuin myös muutama aivan ihana paikka. On ollut vanhoja hirsitaloja, joissa on "tehty täydellinen peruskorjaus 70-luvulla" (nämä jätämme nykyään jo suosiolla väliin), ihania taloja, joiden hehtaarien tontti on kuitenkin ollut lähinnä kalliorinnettä, pystymetsää tai jotain muuta täysin meidän tarkoitusperiimme sopimatonta, sekä paikkoja, joiden huonosta kunnosta johtuen olemme joutuneet nielemään ihastuksemme ja ottamaan realismin käteen: kun isäntä tekee keskimäärin 12-tuntista työpäivää ja minun päiväni ovat täynnä yhtä suuritarpeista puolivuotiasta ja eläinlaumaa, on tulevan kotimme oltava jo valmiiksi asumiskelpoinen, etteivät valkotakkiset käy keräämässä kumpaakaan meistä ennen talvea talteen täydellisen loppuunpalamisen takia.

Toistaistaiseksi etsintä jatkuu, sillä emme halua tyytyä johonkin no tästähän sais laittamalla varmaan ihan kivan -tyyppiseen ratkaisuun. Luotamme, uskomme ja toivomme, että sen meidän paikan löytyessä tiedämme sen kyllä heti. Tiedättekö, se sellainen fiilis. Yksi sellainen paikka jo löytyikin, mutta se vietiin ihan nenämme edestä. Alkuketutuksen jälkeen totesimme, että se talo ei vaan ollut meille tarkoitettu, kun niin kerran kävi.


Tongin näitä kuvia kotoamme koneen uumenista ja tajusin, kuinka tämä talo onkaan käynyt vuosien varrella tutuksi. Tiedän tarkalleen, miten talon vanhoja kaakeliuuneja tulee käsitellä, kun ne oikuttelevat. Tiedän lattioista ne kohdat, jotka ovat pakkasella jääkylmiä hiirten nakertamien kolojen vuoksi. Tunnen yläkerran vinttien vanhojen lukkojen kalahduksen ja osaan olla laahaamatta jalkojani siinä kohdassa lattiaa, missä ensimmäinen koirani Pomo ruopi kynsillään aina saadessaan ilohepulin ja siksi lattiasta voi varomaton saada tikun jalkaansa.

Tässä talossa on myös paljon vierasta; talossa on tehty 90-luvulla paljon remontteja, jotka itse olisin tehnyt aivan toisin. Tuntuu oudolta, kun talon vanhat, joskaan ei alkuperäiset, ikkunat korvattiin uusilla ja vaikka ikkunat eivät enää vedä, ei talo tunnu myöskään enää hengittävän samoin kuin ennen. Vanhoja seiniä peittävät lasikuitutapetit ja sinne sun tänne on tursotettu uretaania rakojen tilkitsemiseksi. Vanha navetta, kanala sekä alkuperäinen puusauna on kaikki purettu, talon rakentamisen aikaan istutetut omenapuut kaadettu ja marjapensaat sekä vanhat perennat hävitetty. Nämä ovat vielä muistissa lapsuusajoilta tästä kodista, ja ilman niitä talo ei tunnu täysin samalta ja yhtä tutulta.


 Tämänlaiset aatokset valvottavat tänä yönä. Tulen jatkossa päivittämään talokuulumisia asian edetessä, etenee se sitten miten hyvänsä. Joka tapauksessa blogiin alkaa tulevaisuudessa ilmestyä myös vanhan talon remontointiin ja sisustukseen liittyvää juttua - remontoinnin ja sisustuksen kohde vain on just nyt tällä hetkellä vielä vähän auki.

Viikonloppuna kävimme noutamassa miehistä edustusta lammaskatraaseen. Seppälän Alfred eli Allu, potra nuori suomenlammas, muutti meidän tyttöjen seuramieheksi. Allu on komea toffeenvärinen pässykkä, joka on paitsi komea myös luonteeltaan mitä suloisin. Myös uuhia kohtaan se on täydellinen herrasmies. Ehkä meidänkin pihamaalla kuuluu pikkusorkkien kopsuttelua ensi vuoden puolella!


Uuhet ovat saaneet laiduntaa kesän talon yläpihalla, mutta Allun saavuttua täytyi meidän käytännöllisistä ja mukavuussyistä siirtää lampaat lankatarhaan metsän kupeeseen. Että on sitten uuhilla tilaa väistää mikäli pässi vallan riemastuu uusista morsiamistaan, tai vaihtoehtoisesti pässillä riittää tila paeta, mikäli Nuunu alkaa pistää nuorta sulhokokelasta ruotuun. Onneksi mitään tällaista ei ollut ilmassa kun pässykkä uuhien sekaan laskettiin, mitä nyt Nuunu kerran pukkasi hämmentynyttä pässipoikaa kylkeen, ihan noin niin kun testimielessä vaan. Niinpä olenkin laskenut lampaat tuonne puronvarren pöpelikköön päiviksi laiduntamaan, ja yöksi vienyt ne takaisin lankatarhaan.


Vaan kyllä taas eilen kysäisin itseltäni, että ootkohan vähän tyhmä muija kun taas lisää hankit itelles hommaa.

Oli Antin syntymäpäivä (eilen) ja lupasin, että herra on hyvä ja toivoo ihan mitä vaan ruokaa (kunhan nyt ei mitään hanhenmaksapalleroita), niin minä kokkaan oikein spektaakkelimaisen satumaisen synttärigurmeehässäkän. Kun on kerta synttärit ja kaikkea. Antti toivoi lihapullia.
Mikäs siinä, muina vaimoina pyöräytin lihapullataikinan valmiiksi ja asettelin vielä kaffeet, kastettavat ja kaikenmaailman nisupullat pöytään syntymäpäivävieraita (appiukkoa ja naisystäväänsä) varten.

Huolestuneena silmäilin siinä kahvittelun lomassa appiukon kaljun yli ikkunaan. Tuuli oli yltynyt ja saanut kaverikseen tihkusateen. Mietin, että jos nyt alkaa vielä vettä vihmoa niin se sataa kyllä sitten vaakasuoraan lampaiden niskaan. Niillä oli kyllä puustoa sateensuojanaan, mutta hirveältä tuulelta ja vesimyteriltä eivät puut suojaisi.Vieraat lähtivät samaan aikaan sateen yltyessä, ja minä hölkkäsin pimenevään iltaan ihmettelemään, mistä saisin askarreltuapaskarreltua sellaisen halvan mutta järeen suojan lampaille. Lopulta sain haalittua kasaan rakennuspalikat jonkunlaiseen vedenpitävään hökötykseen. Siinä sopivasti sitten sade ja tuulikin yltyi, pimeääkin oli. Lipsuttelin liukkaassa savimössössä, kunnes löysin otollisen paikan lammassuojan pystyttämiseen.

Saatuani suojan pystyyn (hien ja ehkä vähän kyyneltenkin valuessa) aloin kuunnella jostain kantautuvaa surinaa. Jäljitin ääntä pimeässä, kunnes huomasin surrutuksen kuuluvan puusta, jonka viereen olin lampaiden katoksen kyhännyt. Runko oli aivan täynnänsä pahantuulisia ampiaisia, jotka olivat kerääntyneet herkuttelemaan kuorettomaksi nakerretun puunrungon mahlalla. Ampiaiset eivät arvostaneet, että touhotin niiden herkkuapajan kimpussa työkaluineni, ja alkoivat hyökkiä ympärilläni. Ei auttanut muu kuin myöntää ekan erän häviö, purkaa rakennelma ja siirtää koko paska pala palalta uudelle paikalle.

Kello taisi olla jotain yhdentoista pintaan yöllä, kun raahustin hiuksia myöten kuraisena, vettä valuvana ja kaikkeni antaneena takaisin sisälle, jossa Antti oli nukuttanut pätkän riippukehtoon ja odotteli nälkäisenä mutta kärsivällisesti sitä aiemmin lupailtua syntymäpäiväateriaa. Lihapullataikina nökötti keittiön pöydällä. Ei auttanut kun luvattu kerran oli, lihapullan paistoon oli ryhdyttävä. Esitin kuitenkin synttärisankarille nöyrän pyynnön, että voitasko syödä lihapullat salaatin kanssa kun en oikein taida enää nähdä käydä nostamassa perunaa. Siinä sitä sitten syötiin synttärilihapullia salaatilla puolilta öin, oikein romanttisesti kynttilän valossa.

Mutta mitäpä sitä ei kelpo lampuri vaimo lampaidensa miehensä eteen tekisi.

Huppista, pätkän viisikuispostaus on vähän viipynyt. Muksu alkaa olla jo lähempänä puolivuotiasta kuin viisikuista, mutta onko tuo nyt sitten niin tarkkaa.


Se ryömii, se kuolaa, se istuu syöttötuolissa. Sillä on vahva, oma tahto, malttamaton mieli ja kantava ääni. Sille on jo selvästi kehittynyt huumorintajua, ja tajua asioihin noin muutenkin. Se on oppinut päästelemään pieruääniä suullaan ja nauramaan räkäisesti päälle.

Puurot ja soseet ovat jo säännöllinen osa pätkän päivittäistä ruokavaliota, vaikka rintamaito onkin vielä pääasiallinen murkina ja soseita syödään maitoaterioiden jälkkäriksi tai välipaloina. Inhokit ja suosikit ovat selvät - lähtökohtaisesti niin, että kaikki marjainen, hedelmäinen ja makea on hyvää, juurekset ja vihreät asiat taas saavat pienen nenän nypistymään. Tuota terveellistä juures- ja vihannesosastoakin koitan kuitenkin sitkeästi tuputtaa. Josko neitokainen vaikka väsytystaktiikalla tottuisi makuun. Toimivia makuyhdistelmiä selviteltyäni olen koittanut tehdä soseita myös itse pakkaseen, mutta olemme antaneet myös valmissoseita huoletta. Valmissoseiden ja -puurojen shoppailu tosin vaatii vähän tarkkuutta, sillä lehmänmaito missään muodossa ei sovi Venlan pakille sitten ollenkaan. Myös korvikemaito (tai etenkin se) on kiellettyjen listalla, joten saan olla kiitollinen, että omaa maitoa vielä riittää.


Vierastaminen alkoi Venlalla aivan yhtäkkiä viiden kuukauden iän kieppeillä. Outoon syliin joutuminen saa alahuulen välittömästi rullautumaan sätkäkoneeksi ja kädet ojentumaan äitiä kohti. Omia vanhempiani ja velipoikaani pätkä näkee useamman kerran viikossa, ja heidän näkemisestään vauva selvästi ilahtuu. Antin tullessa töistä kotiin Venla suorastaan rimpuilee päästäkseen pian isin sylkkyyn. Kenen tahansa muun syliin joutuminen onkin sitten ihan ehdoton ei. Oma äitini on vankasti sitä mieltä, että asuinpaikkamme tekee lapsesta ihan metsäläisen, ja koittaakin sitkeästi koulia Venlasta urbaania nykynuorta kiikuttamalla tätä pitkin Tamperetta puistoissa, kaupoilla ja sukulaisilla. Kivahan se on sekin, vaikka mielestäni on ihan ok olla vähän metsäläinen.


Aiemmat vauvavuosipostaukset:
Yksikuinen 
Kaksikuinen 
Kolmekuinen  
Neljäkuinen

 En toki halua mennä asioiden edelle, mutta viime päivinä ilmassa on ollut jo häivähdys syksyä. Illat ovat jo sen verran pimeitä ja viileitä, että hiukan kutkuttaisi jo sytytellä kynttilöitä ympäriinsä. Ihan vielä en ole kuitenkaan viitsinyt. Ehkä tänään korkkaan kynttiläkauden, kun Antti lähtee viikonloppureissuun Helsinkiin ja me jäämme pätkän kanssa kotinaisiksi. Tuikkaan tuikut palamaan, mussutan suklaata ja katson Game of Thronesia vähintään puolen kauden verran illan aikana.


Ylläpitoponimme Prinssi myytiin ja se muutti meiltä pois alkuviikosta. Enää emme halunneet ottaa Popalle kaveria ylläpitosopimuksella, mutta ratkaisu tähän heppakaveriasiaan ilmestyikin kuin manulle illallinen. Nyt luonamme Popan uutena ystävänä asustelee 12-vuotias suomiputte nimeltä Lento. Lentoa ei ole elämä (lue: ihmiset) kohdellut aina silkkihansikkain ja koko ikänsä se on joutunut elämään kiertäen kodista toiseen. Hevosella onkin siitä muistonaan niin henkisiä kuin fyysisiäkin arpia. Siitä huolimatta Lento on lempeä ja kiltti, vaikkakin vähän herkkis poika. Popan kanssa Lento on tullut toimeen hienosti ensihetkestä alkaen ja pounit silminnähden nauttivat toistensa seurasta.


Vaikka kasvimaan anti ei tänä vuonna pääsekään lajien kirjolla koreilemaan, on takapihamme pitänyt perheen varsin hyvin perunassa, kesäkurpitsassa ja mausteissa. Myös humalankäpyjä olen ajatellut kerätä varastoon pienen koe-erän rohdosvarastoja täydentämään. Marjastamaan saatika sienestämään en ole ehtinyt, mutta päätin olla itselleni asian suhteen armollinen. Vielä ei ole liian myöhäistä kanttarellien keruulle ja marjat voi aina ostaa pakkaseen. Tai ehkä ehdotan naapurin Lasselle vanhaa kunnon vaihtokaupankäyntiä, ja käyn tyrkyttämässä kananmunia vaihtarina marjasangolliseen.