Äitini kotiutui eilen lomareissustaan ja soitti samoin tein, että hän haluaisi hakea Venlan huomenna (eli tänään) muutamaksi tunniksi hoitoon. Hetkeä ennemmin olin jutellut puhelimessa paatsen kanssa ja sopinut Venlan vaarilaan hoitoon viemisestä sunnuntaina, sillä paatse on nyt mökille muutettuaan pitkään kinunnut ainoaa lapsenlastaan lempilapsenlastaan hoitoon. Kun sovimme sunnuntaista, kysyi paatse samoin tein, että voiko se olla sitte koko päivän täällä?

Vau. Välillä tekisi mieli valssata pihalla voitontanssia riemusta kiljuen siitä hyvästä, että olemme niin onnellisessa asemassa kaiken tämän tuen ja avun kanssa.


Menneet pari viikkoa ovat olleet aika hanurista, sillä Antti on painanut lähes poikkeuksetta vähintään 12-tuntisia työpäiviä ja minä olen ollut takiaisen lailla liimattuna ympäri vuorokauden vauvaan, joka ei hyväksy sylistä pois laskemista , ja on kaiken muun päälle alkanut protestoida myös Manducassa keikkumista vastaan. Niinpä hermo on ollut puolin ja toisin vähän kireällä, ja höyryjä on päästelty, kuten tapoihimme kuuluu, hyvinkin kypsästi ja rakentavasti. Antti muun muassa syytti tuossa männä pänä minua siitä, että on satanut vettä (?!!) ja sade on valuttanut puolimetriä märkää savimössöä rinteestä pihaton oven eteen rakennuksen perustuksia pehmentämään.

Ja että miten niin on stressiä ilmassa? En mä vaan ole mitään huomannut...



Niinpä äidin Fiat Minin kaarrettua mutkan taakse vauva kyydissään ampaisin viivana pihamaalle verryttelemään reilu kuusikiloisen ihmislapsen tauottomasta kanniskelusta jumahtaneita jäseniäni. Pihalla ryömin pitkin puskia ja olin ihan, että jaa toikin kukkii ja toikin kasvi on jo noin kasvanut ja toi ei ole kasvanut ja  jaa tosta on joku nakertanut alaoksat mennessään. On se vaan niin, että tuosta puutarhastakin on iloa ihan eri lailla, jos sitä ehtii silloin tällöin vähän katsella.

Kävin myös metsän reunoja samoamassa sakset aseenani, aikeenani kerätä isot kimpulliset horsmaa, vadelmanlehtiä ja muita herkkuja poneille narskutettavaksi. Siinä vain kävi sitten niin, että onnistuin hukkaamaan ne sakset kädestäni (?!!) kesken leikkaamisen. No problemos, kyllä onnistuu.

Kas, kun ensinnäkin olin aivan fiiliksissä siitä, että ylipäätään ehdin rämpiä ihan itsekseni, molemmat kädet vapaina siellä pusikossa horsmia ja vattuja keräilemässä. Toisekseen, olin aivan ymmyrkäisenä sinisenään rehottavista mustikkamättäistä. Kypsiä mustikoita, nyt jo. Vastahan sain perunat maahan. Kolmannekseen, taivaalta kuului lähestyvän korpin ääniä, ja koitin tihrustaa vesisadetta uhmaten taivaalle nähdäkseni lähestyvän raakkujan. Ja sitten vielä siinä horsmaa leikatessani, mustikoita syödessäni ja korppeja bongaillessani kävelin keskelle isoa jättipalsamikasvustoa ja aloin raivolla nykiä tuon puutarhakarkulaislajin varsia maasta, ennen kuin se ehtisi kukkia ja levitellä inhoja siemeniään joka paikkaan. Ja huppistakeikkaa, jotenkin onnistuin hukkaamaan ne sakseni siihen parin neliömetrin alueelle, enkä perinpohjaisesta etsinnästä huolimatta niitä löytänyt, vaikken niitä mielestäni missään vaiheessa edes käsistäni laskenut.

Ou-to-a, sanon minä.
Niin outoa, että päässäni alkoi soida tämä:



Jännittävää viikonloppua kaikille!