Eilinen ilta oli leuto ja lämmin. Tuuppasin rääkyvän vauvan (joku kunnon iltakiukkukausi meneillään, ihanaa) jalkapalloa tuijottavan Antin hoteisiin ja hiippailin pihalle kamera kourassa hermojani lepuuttamaan.


 Seurailin hiljaa vierestä, kun eläimet narskuttelivat iltaheiniään. Rousk-rousk-rousk. Menetin kai ajantajunkin hetkeksi. Vaikka kamera renkkasi akun vedellessä viimeisiään ja hyttysiä parveili paikalla enemmän kuin laki sallii, tuntui, että pystyin pitkästä aikaa hengähtämään hetken verran. Olemaan vaan.

Sen lisäksi, että tuo meidän suuritarpeinen vauvamme käy päivä päivältä suuritarpeisemmaksi ja se tietysti verottaa voimia, ovat asumisjärjestelyasiat kuormittaneet ajatuksia ja sitä myöten myös jaksamista. Tähän tulen palaamaan vielä myöhemmin (luonnollistikin, sillä se, missä asumme, vaikuttaa aika pitkälti elämäämme). Lyhykäisyydessään tilanne kuitenkin on, että lähteäkö vaiko jäädä.

Sitten vielä Astrid-kissamme sairastui, noin niin kuin kirsikaksi kakun päälle. Monen sairastelun havaitsemiseen johtaneen mutkan ja useamman sadan euron jälkeen valkeni, että kissan maksassa oli häikkää. Eilisellä eläinlääkärikäynnillä luottolääkärimme antoi kissalle lääkityksen ja lupaavan toipumisennusteen, mutta silti huoli ja murhe kisun voinnista on kova. On kurja tunne katsoa vierestä, kuinka joku noin rakas kuihtuu aivan yht'äkkiä sekä mieleltään että fyysisesti vain varjoksi entisestään. Astrid on saanut nyt hoivan, huolenpidon ja lääkkeiden lisäksi erityislellintää. Toivotaan, että sillä yhdistelmällä maksa fiksaantuu ja kissa palaa omaksi hassahtaneeksi, hienohelmaiseksi itsekseen.

Dino-kissa on ottanut Astridin paapomisen nyt kunniatehtäväkseen; se tunkee Assun viereen nukkumaan, ja pesee Astridia niin taajaan tahtiin, etten ihmettelisi Assuun ilmestyvän pian kaljuja laikkuja. Erityisesti eläinlääkärireissujen jälkeen Dino kinkeää itsensä puoliväkisin Assun iholle kuin osoittaakseen, että sen poissaolo on aiheuttanut kotiinjääneissä ikävää.

Hassuja nuo kissat.

Pistäähän se haukotuttamaan, kun alituiseen täytyy kantaa kaverista huolta.

 Yön aikana lämpimän tyyni ja leppeä sää oli muuttunut ihan laidasta toiseen, ja aamulla heräsin siihen, kun kaatosade ropisi kattopeltiin. Vaikka sen ääneen julkituominen kummastuneita katseita usein herättääkin, niin olen aina rakastanut sadetta. Kun olin pieni, tapasimme lähteä mummuni kanssa sadesäällä haahuilemaan pitkin metsäteitä. Harmi, ettei ole tullut tehtyä niin enää. Ehkä siksi, että mummu asuu nykyisin kaupungissa, eikä kaupunkisateessa ole yhtään sama haapparoida, kuin metsäntuoksuisilla hiekkateillä.

Liekö omituinen mieltymys sadesäihin jokin meidän suvun naisten erityispiirre, mutta koko aamun akuuttia känkkäränkkää potenut pätkäkin rauhoittui samoin tein, kun pakkasin mukulan Manducaan ja painuin vauvoineni ulos sateeseen. Eläimiäkään ei tuntunut vesisade haittaavan. Taisivat nauttia siitä, kun vihdoin eivät paarmat, polttiaiset ja kaikenmaailman paskapörriäiset hyörineet riesana kimpussa.