Isäni, joka on asuttanut tätä tölliämme ennen meitä, kävi eilen tutkailemassa hajonnutta likakaivon pumppua. Minulla on yhä toipumisprosessi tuosta visiitistä kesken.

Tom Hodgkinson kirjoittaa teoksessaan Joutilaat vanhemmat:

"Äitini filosofista asennetta maailmaa kohtaan voisi kuvailla kutsumalla sitä "luonnonvastaiseksi valistusideologiaksi". Hän uskoo ankaraan työhön ja vilpittömään haluun korvata kura, keittiössä tepastelevat kanat sekä kylmä ja märkä ja kaikki luonnon sekasotku kivetyksillä ja supermarketeilla ja keskuslämmityksellä. Hän pitää puhtaista, siisteistä ja kurattomista paikoista. Hän haluaa pistää luonnon aisoihin."

Kuraa.

 Voisin kuvailla omaa isääni lähes sanasta sanaan samoin. Hänen mielestään pihatiet pitäisi päällystää asfaltilla ja takapihan villiintyneet nurkat rakentaa terassiksi (mieluusti sellaiseksi, jossa on led-valaistu, sähkölämmitteinen itsestäänpuhdistuva poreallas). Eläintenpitoamme hän ei voi ymmärtää, nehän tarkoittavat vain rahanmenoa, irtokarvaa, kuraa ja kakkaa. "Mikäs helvetin poni tuolla nököttää" olivat isän tervehdyssanat eilen hänen päästyään porstuasta peremmälle. Yleensä uudet eläimet aiheuttavat kosolti närkästystä, marmatusta, jopa suoranaista vittuilua; tällä kertaa ponikeskustelu ohitettiin kuitenkin olan kohautuksella kun mainitsin, että poni tuli taloon lampaita kiusanneiden vuohien lähdettyä. Ilmeisesti tilanne oli kotiin päin, kun kaksi eläintä oli lähtenyt ja vain yksi tullut tilalle.

(Ei, itse asiassa nyt kun asiaa oikein muistelen, ensimmäiset sanat hänen astuttuaan ovesta sisään olivatkin hyi helvetti kun haisee kissanpaska. (Eikä muuten edes haissut.))

Kakkaa.

"Mikäs helvetin heinäläjä tuolla nököttää" oli seuraava kysymys, kun isä spottasi tontintarkastuskierroksellaan uuden kohopenkkialoitelmani. Kun kerroin, että heinä-lehti-kakkaseoksen tarkoituksena on tukahduttaa alleen esiin puskevat rikkaruohot uuden kukka- ja ryytimaani tieltä, levisivät isän silmät kauhusta. "Myrkkyä laitat siihen ja siistin nurmikon kylvät". Aha. Myrkyn käyttöä meille suositeltiin lämpimästi myös hiirisitsuleissöniin ja parkkipaikan soran läpi tunkeviin rikkaruohoihin. Huomautukseni siitä, että rotanmyrkyllä tapetut hiirenraadot eivät välttämättä ole kissojemme suuhun joutuessa ehkä sitä optimaalisinta kissanravintoa, kaikuivat aika lailla kuuroille korville. Mitä nyt jotain vastamutinaa kuulin, että siinähän sitä päästäisi samalla niistä kissoistakin sitten. Se oli onneksi vitsi. Ainakin melkein.

Loskaa.

Tänään päätin purkaa luonnonvastaisen valistusideologian uhriksi joutumisen tuomaa ahdistusta piehtaroimalla oikein kunnolla kurassa, loskassa ja paskassa raivaamalla aikoinaan vuohien kiipeilykasoina toimineita puupinoja pois pihatonnurkista. Olo oli (vähintäänkin) kuin Rockylla, kun hän roudaili puupöllejä umpihangessa jossain Siperian perukoilla. Eye of the tiger vaan jyskyi päässä. Tum. Tum-Tum-Tum. Tum-Tum-Tum. Tum-Tum-Tuuuuu. Ja kyllä siinä hien valuessa, lihasten huutaessa hoosiannaa ja ravan roiskuessa naamaan vaan ahdistukset kaikkosivat. Ai ettien että.

Terapiaa.