Meidän pätkä on nyt parin kuukauden ikäinen. Kaksi kuukautta. Kuinka paljon voikaan ihmislapsi tuossa ajassa muuttua! Napero ei ole enää kaukaisuuteen tuijotteleva, tuhiseva pötkyliini, vaan ympäristöään tarkkaileva, jokelteleva, nauravainen ja valpas pikkuruinen ihminen. Samaan aikaan jotenkin ihastuttavaa ja hirvittävää.

Raskausaikana lueskelin paljon äitiysblogeja ja ainakin parissa lempparissani törmäsin termiin suuritarpeinen vauva. Nyt kaksi kuukautta meidän nysään tutustuttuani uskaltaisin väittää, että meillä asustelee yksi sellainen. Venla vaatii huomiota, sylittelyä ja viihdykettä hyvin suurissa määrin. Tätä nykyä ilta-ajat lähinnä vuorottelemme Antin kanssa, kumpi saa kunnian kiertää vauva sylissä hytkytellen pitkin kämppää, pompotella jumppapallolla, laulaa, väännellä naamaa ja päästellä suulla pieruääniä. Itkeskelyä ja räninää on paljon, mutta vastapainoksi saamme myös paljon hyväntuulisia hymyjä.

Maitobaarin tulvinnan muksu handlaa jo paljon paremmin, eivätkä masuvaivat ole vaivanneet enää entiseen malliin. Sen myötä myös yökukkumiset ovat vähentyneet, ja tämän myötä myös äidille suodaan aiempaa parempia yöunia. Syömään heräillään kuitenkin kaksi-kolme kertaa yössä, joten miksikään pirteyden perikuvaksi en pääse itseäni kuitenkaan kehumaan.

Kivoimpia juttuja Venlan mielestä ovat tällä hetkellä pitkät vaunulenkit, helisevät lelut, värikkäät asiat, jääkiekon katselu telkusta ja naamaa vääntelevät ihmiset. Mitä enemmän hälinää ja häspäkkää ympärillä on, sitä tyytyväisempi neitokainen on. Kuten taisin arvuutella jo yksikuispostauksessa, tulemme varmasti olemaaan vielä ihmeissämme pikkuneidin menojen ja meiningin kanssa, kunhan tyyppi tuosta lähtee vipeltämään.


Aiemmat vauvan kuukausipostaukset:
Yksikuinen