Hee-ei, minä täällä taas, kirjoittelemassa vaihteeksi säästä. On nimittäin meinannut mennä pikkuisen orava muuntajaan tämän sateen ja siitä johtuvan loputtoman kuravellin takia. Eilen otti eläinten puolesta päähän sen verran, että lähdin suutuspäissäni siirtelemään mutavelliä lapiolla pitkin poikin pihattoa. Eihän siitä tullut kuin hiki ja paha mieli. Ponitkin kurkkivat pihaton oviverhon välistä vuorotellen, että mitähän tuo hullu muija on tällä kertaa keksinyt.

Niin, ne ponit. Meillähän on täällä tällä hetkellä siis kaksi harmaata pikkuponia. Harjaamisesta ei ole mitään iloa kellekään, sillä jatkuva vesisade pitää huolen siitä, että harjatessa kura uppoaa vain syvemmälle pörröiseen karvaan. Pesemisestä on iloa ehkä viideksi minuutiksi, kunnes kaksikko päättää ottaa pienen painimatsin mudassa tai piehtaroida märkänä karsinan turvekuivikkeissa. Tänään on kuitenkin jaffa paistanut, joten innolla odottelen kuivia poneja ja kuivaa, kuratonta tarhaa.



Tämänpäiväisen auringonpaisteen innostamana suuntasin pihalle, ja siirtelin mudan sijasta multaa paikasta A paikkaan B. Toisin sanoen tein kukkapenkkejä. Tästä ei sitten kerrota Antille mitään, mutta viheliäinen suunnitelmani on hiljalleen muuttaa pihallamme kasvava, tylsä nurmikenttä perhosia, lintuja ja muita pörriäisiä houkuttavaan, monimuotoiseen ja iloisesti puolivillinä rehottavaan kukkaloistoon. Siinä aika monetta multalapiollista kantaessani mietiskelin, että on se sitten hienoa, kun meidän Poppa-poni on opetettu vetämään kärryjä ja hoitamaan mullan siirtely puolestani. Toistaiseksi kuitenkin mennään sen ajatuksen voimin, että aina pihahommia tehdessäni kuvittelen olevani kuin ne eteerisen kauniit naiset, joiden kuvia tupsahtelee vastaan Pinterestissä maatila-aiheisiä kuvia selaillessa. Tuolla tilusten perällä sitten kyykin farmillani (eli mutaisella omakotitontilla) (kuvitteelliseen) pitsiesiliinaan sonnustautuneena, tukka (mukamas) tyylikkäästi boheemin sotkuisena hulmuten ja kaivan ajan patinoimalla (lue: pystyyn ruostuneella) lapiollani istutuskuoppia itse kasvatetuille ostetuille taimille.

Välillä tekee hyvää sekä sielulle että puutarhalle olla vähän harhainen.

Miltä kuvittelen näyttäväni...

... vs. todellisuus. (Mainittakoon vielä, että kuvanottohetkellä pyyhin nurmikkoon saappaanpohjaani juuttunutta kissanpaskaa).

Meidän pätkä on nyt parin kuukauden ikäinen. Kaksi kuukautta. Kuinka paljon voikaan ihmislapsi tuossa ajassa muuttua! Napero ei ole enää kaukaisuuteen tuijotteleva, tuhiseva pötkyliini, vaan ympäristöään tarkkaileva, jokelteleva, nauravainen ja valpas pikkuruinen ihminen. Samaan aikaan jotenkin ihastuttavaa ja hirvittävää.

Raskausaikana lueskelin paljon äitiysblogeja ja ainakin parissa lempparissani törmäsin termiin suuritarpeinen vauva. Nyt kaksi kuukautta meidän nysään tutustuttuani uskaltaisin väittää, että meillä asustelee yksi sellainen. Venla vaatii huomiota, sylittelyä ja viihdykettä hyvin suurissa määrin. Tätä nykyä ilta-ajat lähinnä vuorottelemme Antin kanssa, kumpi saa kunnian kiertää vauva sylissä hytkytellen pitkin kämppää, pompotella jumppapallolla, laulaa, väännellä naamaa ja päästellä suulla pieruääniä. Itkeskelyä ja räninää on paljon, mutta vastapainoksi saamme myös paljon hyväntuulisia hymyjä.

Maitobaarin tulvinnan muksu handlaa jo paljon paremmin, eivätkä masuvaivat ole vaivanneet enää entiseen malliin. Sen myötä myös yökukkumiset ovat vähentyneet, ja tämän myötä myös äidille suodaan aiempaa parempia yöunia. Syömään heräillään kuitenkin kaksi-kolme kertaa yössä, joten miksikään pirteyden perikuvaksi en pääse itseäni kuitenkaan kehumaan.

Kivoimpia juttuja Venlan mielestä ovat tällä hetkellä pitkät vaunulenkit, helisevät lelut, värikkäät asiat, jääkiekon katselu telkusta ja naamaa vääntelevät ihmiset. Mitä enemmän hälinää ja häspäkkää ympärillä on, sitä tyytyväisempi neitokainen on. Kuten taisin arvuutella jo yksikuispostauksessa, tulemme varmasti olemaaan vielä ihmeissämme pikkuneidin menojen ja meiningin kanssa, kunhan tyyppi tuosta lähtee vipeltämään.


Aiemmat vauvan kuukausipostaukset:
Yksikuinen

Heipparallaa, maan asukkaat. Taas on viikko hurahtanut ja huomenna on taas perjantai. Ja missä välissä nämäkin päivät oikein sujahtivat ohi? Kysyn vaan.

Sanovat, että aika alkaa kulua nopeampaan, kun saa lapsia. Ei ole kyllä yhtään tuulesta temmattu se väite. Vastahan minä tuota meidän hukkapätkää sairaalalavetilla ihmeissäni tuijotin kun se sihtaili punakkana ja valkoisen möhnän peittämänä tihrusilmin kohti ensimmäistä maitohuikkaansa. Sunnuntaina kuitenkin paukkui rikki seitsemän viikkoa ja tämän viikkoisessa neuvolalääkärin tarkastuksessa tuomioksi tuli 4800 grammaa painoa ja 56 senttimetriä jäntevää vauvaa. Siinä se meidän ihan hetki sitten 49 senttiä viralliseksi syntymämitakseen saanut kääpiö köllötteli mittauspöydällä, jokelsi neuvolantädille ja nauraa höhötteli neuvolalääkärin silmälaseille, jotka varmaan muistuttivat niitä samoja rillejä mitkä vaari aina välillä pistää päähänsä pätkälle pehmoisia puhuessaan.

Jääkiekkoa meillä katsellaan aina suurella hartaudella. Ei omena kauas puusta jne.

Upeiden ilmojen kunniaksi koirat ovat nautiskelleet pihalla juoksuvaijerissa kärpäsistä ja kuoppien kaivelusta melkein aamusta iltaan. Eivätkä ole sisällä liiemmin viihtyneet muutkaan eläväiset. Kissat jahtaavat pihalla pörriäisiä ja me olemme pätkän kanssa hurrutelleet vaunulenkkejä pitkin sorateitä tyrät rytkyen. Pihalla on saanut rupsuttaa haravan kanssa kädet rakoille, ja kaikenmaailman puupöllejä on riittänyt raahattavaksi niin, että nyt jokainen raskausaikana lähes olemattomiin surkastunut lihas kropassa huutaa hoosiannaa.

Olisikohan siinä mitään bisnesidean tynkää, jos alkaisi kaupitella "salikortteja" kaupunkilaisille ja rahaa vastaan päästäisi heidät hikoilemaan halonhakkuu- ja paskanlappaushommiin tänne töllin tiluksille? Ja tietysti lihakset lämmiteltäisiin ensin mutaisella sänkipellolla Poppaa talutellen. Siinä kirpoaa hiki mukavasti pintaan keväästä höyrähtäneen, pukkilaukkaan riemastuneen pikkuorin perässä hölkäten, kumisaappaat ravassa lopsahdellen. Jokuhan voisi pitää hommaa jopa eksoottisena maatilaelämyksenä. Lisäpalveluna voisi tarjota rentoutumispakettia eläinten parissa. Portinpieleen vaan kyltti: TAPUTA LAMMASTA 20€.


Tässähän alkaa jo ihan dollarin kuvat vilkkua silmissä. Täytyypä pistää idea korvan taakse.

Muutimme tähän tölliimme vuonna 2013, ja alusta pitäen olimme yhtä mieltä siitä, että pintaremontti is going to happen. Onneksemme vanhempani ovat täällä asuessaan remontoineet kaikki vanhan talon isommat huolet ja murheet (ainakin ison osan), joten arkeologihenkisiksi ei meidän tarvitse ruveta ja alkaa kaivelemaan, mitä ylläreitä pinnan alta paljastuukaan. Pintapuolisesti asumuksemme ei kuitenkaan tällä hetkellä varsinaisesti hivele silmää. Vaan kohtapa hivelee!

Aloitimme keittiöstä. Tarkalleen ottaen keittiön työtasoista, joihin vuosia sitten sudittu mikälie-pinta oli ottanut jos jonkinlaista osumaa ja hemaisevasti kellertynyt.



Tasojen uudeksi sävyksi valikoitui Osmo Color -merkkisen puuvahan 'Terva', jota sudimme hiotulle tasolle yhden kerroksen. Kuvassa komeilevan vahatun pinnan päälle levitimme vielä kaksi kerrosta väritöntä, mattapintaista öljyvahaa, jonka tarkoituksena on suojata puuta punaviini kahvitahroilta ja muilta keittiösotkuilta (kun minä kokkaan, sitä sotkua nimittäin riittää...).



Eräitä meistä ei hiomisen aiheuttama meteli, teollisuusimurin ulvonta ja muut maalliset asiat jaksaneet hetkauttaa...


... Kun taas toiset eivät suhtautuneet mekkalaan ihan yhtä kevyesti.


Ja joo, näitte aivan oikein, se on kahvinkeitin siellä vessanpöntön kannella. Kas, kun keittiön ollessa hiontapölyn peitossa täytyi kahvinkeittoevakkoon lähteä vessaan. Onneksi Moccamaster taipuu tarpeen vaatiessa näköjään hienosti retkikeittimeksi.


Näissä remppahommissa tuppaa olemaan se haittapuoli, että normaalioloissa hyvin seesteinen yhteiselomme alkaa hienoisesti kupruilla. Minua ottaa pattiin, että pedantilta Antilta kuluu kymmenen minuutin hommaan puoli tuntia, ja Anttia suorastaan pistelee katsoa, kun rönsyilen ympäriinsä öljyvahapensseleineni. Niinpä esimerkiksi tiskipöytää vahatessani Antti keksi aina jonkun syyn poiketa keittiössä ja siinä samalla huomautella, että nyt sä kato ihan uitat sitä rättiä siinä tökötissä ja aika paljon sä kyllä käytät sitä vahaa. Ja kun minä sitten jossain kohtaa hienovaraisesti vinkkaan, että virvoppa nyt v*ttuun siitä niuhottamasta (tiedän, hyvin kypsää) niin pian Antti kuikuilee keittiön ovella ja naureskelee ärsyttävää tuh-tuh-tekotuhahtelunauruaan, kunnes kysyn että no mitä nyt taas ja mies pääsee taas toteamaan, että aika sotkuun oot saanut tuon purkin ja sudin ja kaikki. Aha. Lopulta sananvaihto päättyy siihen, kun minä saan homman tehtyä ja ilmoitan, että herra voi antaa valitukset kirjallisena kahtena kappaleena ja työntää ne sinne mihin aurinko ei paista (juu, tämäkin kypsää ja rakentavaa), johon Antti vastaa, että ainiin telkusta tuleeki jalkapalloo. Mutta joo, muuten ihan kiva, että saadaan tasot vahattua ja koti nätiksi ja silleen.


Mutta kyllä meillä enimmäkseen osataan ihan sovussa olla näin remontin keskelläkin. Jos ei muuten, niin pysymällä eri huoneessa, kun toinen urakoi.

Hiontahommia

Pahoittelen kuvan huonoa laatua, syy on kuvauksen kohteessa. Heilui mokoma.

Lisää keittiöremppaa (ja muutakin remppaa) seuraa myöhemmin. Ottaen huomioon, että tekemisemme keskeytyy kymmenen minuutin välein vauvan vaatiessa huomiota tai eläinten hoivaamista, lopputulos on valmis nähtäväksi hyvin, hyvin pitkän ajan kuluttua.

Isäni, joka on asuttanut tätä tölliämme ennen meitä, kävi eilen tutkailemassa hajonnutta likakaivon pumppua. Minulla on yhä toipumisprosessi tuosta visiitistä kesken.

Tom Hodgkinson kirjoittaa teoksessaan Joutilaat vanhemmat:

Kuraa.

Kakkaa.

Loskaa.