Vauva on nyt kuukauden ikäinen. Vain kuukausi sitten pötköttelin tuon pienen, rullakebabia muistuttavan pötkylän vieressä potilashotellissa ja katselin, että tuo ihan outo pikkutyyppi nyt sitten muuttaa meille asumaan. Tuosta meidän pitäisi kasvattaa kelpo kansalainen, antaa sille kaikkemme, onnelliset lapsuusmuistot ja eväät elämään. Ja minä kun en osannut edes vaippaa vaihtaa.

Nyt, kuukautta myöhemmin, hyppäisin tuon samaisen pikkutyypin vuoksi vaikka junan alle. Olin lukenut etukäteen paljon tarinoita siitä, miten äidinrakkauden syttyminen omaa vauvaa kohtaan voi ottaa oman aikansa. Voi kulua päiviä tai viikkoja; joillakin siinä voi vierähtää koko vauvavuosi. En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, joilla ääni kohoaa ihastuksesta parilla oktaavilla vauvan sattuessa näköpiiriin. (Mutta kun eteeni ilmestyy vaikkapa kissan- tai koiranpentu, niin auta armias sitä lässytystä ei kuuntele vanha Erkkikään.) Pelkäsin ja jännitin etukäteen, kuinka kauan ottaisi, ennen kuin oppisin rakastamaan omaa lastani. Oppisinko ollenkaan?
Vaan suottapa murehdin.

Ja entäpä tämä meidän kuukauden ikäinen sitten. Tyttö on kuukaudessa kasvanut niin, ettei sitä meinaa enää tunnistaa samaksi kääryleeksi, joka siinä hotellin sängyllä raotteli sameita silmiään ja tuhisi hissukseen. Valppaat, isot silmät tarkkailevat kasvoja; ihmeissään tutkailevat niiden piirteitä, ilmeitä ja äänensävyjä. Fyysisesti pätkä kehittyy kohinalla ja on jo jonkun aikaa jaksanut kannatella päätään, ja neiti jaksoi huvittaa jo neuvolantätiämme Kempuakin pontevilla yrityksillään kammeta itseään masuasennosta kyljelleen. Tosin jalkojen ollessa vielä ihan rokokoota, jää kääntyilykin toistaiseksi yrityksen asteelle. Selkeä mennään eikä meinata -tyyppi pätkis selvästi on. Saa nähdä, kuinka helisemässä tulemme vielä neitokaisen kanssa olemaan.



Alkuvaiheen pitkät tovit katkeamatonta yöunta ovat alkaneet nyt vaihtua noin puolentoista tunnin välein pidettäviin evästaukoihin ja yleiseen yölliseen höntyilyyn (yöaikaan läppä selkeästi lentäisi pätkän mielestä parhaiten). Väsymys alkaa siis olla vakiovieras tässä talossa, ainakin jos äidin päällimmäisiä tuntemuksia kyseltäisiin. Unenpuute tuo tullessaan varsin jänniä lieveilmiöitä, joista uusimpana mainittakoon kohina ja ujellus korvissa: ihmisten puhe ja etenkin korkeammat äänet kuulostavat tätä nykyä päässäni siltä, kuin joku koittaisi soitella korvani juuressa kikkeliheviä kukkopillillä. Ei ole mitään maailman miellyttävintä tämä, voin sanoo että voin kertoo.
Antti on onneksi ihan supernaturaaleilla unenlahjoilla siunattu eikä herää, vaikka vauva karjuisi vieressä lärvi sinipunaisena. Tämä helpottaa arkeamme älyttömästi, sillä siinä missä minä muutun väsyneenä seiniä päin käveleväksi, itsekseen naureskelevaksi zombieksi, on Antti univajeisena puolestaan kuin perseeseen ammuttu karhu. Tämä melko tulenarka yhdistelmä meillä on vältetty ja näin talossa on säilynyt rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Pääosin kuukauden ikäisemme on aika helppo ja harmiton tyyppi. Masukipuiluja lukuunottamatta olemme pahimmilta itkuilta säästyneet, vaikka tomerana likkana pätkä kyllä selkeästi ilmoittaa, jos jokin ei miellytä. Luonnetta ja pippurisuutta tytössä riittää, mutta myös hymyjä ja hyväntuulisuutta pieni ihmisenalkumme jaksaa jo viljellä auliisti ympärilleen.