Kun meille alkoi valjeta seikka, että taloon on saapumassa uusi, pikkuinen ihminen, kävi heti tietenkin mielessä, miten eläinasukkaiden totuttaminen uuteen tyyppiin tulee sujumaan. Eläinsuojeluyhdistyksessä vapaaehtoistöitä tehneinä oli vastaamme tullut monta lemmikin kannalta surullisesti päättynyttä tarinaa siitä, kun taloon syntyy vauva ja eläimestä huolehtimiseen ei riitäkään enää aika ja rahkeet. Usein lemmikistä luopumisen syyksi kerrottiin myös, että sen käytös muuttui vauvan tultua taloon ja ennen niin hyvin käyttäytynyt eläin oli nykyisin nurkkiin merkkaileva, tavaroita hajottava ja yöt läpeensä metelöivä kiusankappale.

Noh. Niin no. Jos vuosikausia perheen silmäteränä elelleen lemmikin reviirille tupsahtaa ihan yllättäen ja pyytämättä puolimetrinen, hassulle tuoksuva ja kovaa ääntelevä, ihmisten kaiken huomion varastava kebabrullaa muistuttava pötkylä, onko tuo mikään ihmekään, että muutoksia eläimen käytöksessä saattaa ilmetä?

Olimme siis varautuneet henkisesti siihen, että eläimet, etenkin koirat, saattavat vaatia kosolti aikaa, hellää opastusta ja pitkää pinnaa sopeutuakseen upouuteen tilanteeseen. Raskausaikana kutsuin tuttuja vauvoineen visiitille, jotta näkisin hiukan, miten koirat reagoivat pikkuisiin ihmisiin, joilla on häseltävät kädet, kimeä ääni ja outo ominaistuoksu. Koirien reaktiot olivat onneksi alusta asti vallan rentoja: ne tunnistivat oitis uuden tuttavuuden olevan kuin ihminen, mutta pienempi. Ja kuten ihmisten kanssa aina, tyyppi tervehdittiin kohteliain nuuskutteluin ja hännänheilutuksin.

Synnytyksen jälkeen potilashotellilla pötkötellessämme ajattelimme olevan hyvä idea totutella koiria jo etukäteen vauvan hajuihin. Antti kiikuttikin sairaalasta vauvan pitämiä vaatteita hoitopaikkaan koirien nuuskittavaksi. Koirat tosin olivat muovipussista esiin kaivetun bodyn nähdessään ihan EVVK ja jäivät hölmistyneinä ihmettelemään, että hittoakos siinä muovipussia kaivelet ja rapistelet ja vedät sieltä esiin jotkut käytetyt kalsarit, muttet mitään herkkuja.
Aha.

Kun koirat lopulta näkivät sitten itse vauvan, oli reaktio sama kuin minkä tahansa vauvan kanssa: tyyppi tervehdittiin kohteliaan innostuneesti ja nuuskittiin päästä varpaisiin, ja sen jälkeen koiruudet kömpivät sohvannurkkaan tyytyväisinä siitä, että pääsivät hoidosta kotiin. Nyt, kun pätkä ja koirat ovat elelleet saman katon alla puolentoista viikon verran, alkaa niiden suhtautuminen vauvaa kohtaan näkyä selvemmin: Elli tykkää pitää muksuun välinpitämätöntä etäisyyttä, kun taas Loui on vauvaa kohtaan jopa hieman suojeleva. Kun vauva itkee, tepastelee Loui luoksemme katsoen meitä kuin kertoen, että hei nyt se teidän pentu vikisee, sillä on varmaan joku hätä.


 Mitä muihin eläimiimme tulee, tuo niiden hoito tietysti omat haasteensa arkeen etenkin nyt, kun vauva on pieni ja avuton ihollakihnuttaja. Kun soppaa maustaa vielä lievästi tulehtunut ja minut lähestulkoon vuodelepoon ajanut episiotomiahaava, on Antti-parka joutunut hoitamaan eläinkatraamme lisäksi myös kivuissa kärvistelevää vaimoaan. Olemme kuitenkin saaneet päiväohjelman järjesteltyä niin, että eläimet tulevat hoidetuiksi, ja aina voimme lohduttautua sillä, että tilanne on onneksi hyvin väliaikainen. Leikkaushaavan parannuttua ja liikuntakyvyn palauduttua entiselleen pystyn taas kantamaan korteni kekoon eläintenhoidossa, ja pian tirrinkin voi jo tuupata vällyjen väliin vaunuihin ja napata mukaan koiralenkille.

Ottaahan se toki välillä päähän, kun nilkutat tikit haarovälissä juilien ja selkäkakan töräyttänyt vauva käsivarrella roikkuen vessaan pyllypyykille, ja huomaat kissojen levitelleen raksunsa pitkin lattiaa ja silpunneen vessapaperirullan koko sotkun päälle koristeeksi. Vaikka sotkunsietotoleranssi onkin tässä eläinten kanssa eläessä kummasti kasvanut, jaksaa se kieltämättä välillä turhauttaa, kun olosuhteiden sallimissa rajoissa koitat hallita ympärillä leviävää kaaosta ja joku tuntuu sangen määrätietoisesti sabotoivan yrityksiäsi. Jännä nähdä, minkälainen luova kaaos talossamme vallitsee kunhan hukkapätkä tuosta kasvaa, alkaa tarttua asioihin ja levitellä esineitä ja asioita ympäriinsä... Huhheijaa.


Että pyyhi siinä sitten.
 On se onni, että tuo meidän täystuho kissalapsi ehtii sentään vähän kasvaa ja toivottavasti rauhoittua (ja lakata tuhoamasta asioita) siihen mennessä, kun ipana alkaa liikkua omin jaloin.

Ajatus hiukan karkasi tämän postauksen kanssa siitä, mistä alun perin piti kirjoitella... No mutta, sitä sattuu paremmissakin piireissä. Palataan itse aiheeseen toisella kertaa.