Viime erä naapurikunnan maajussilta hakemaamme heinää osoittautui, no, sysipaskaksi. Niinpä olen koittanut valikoida seasta ne harvat hyvät paalit eläimille, ja hyödyntää loput puutarhassa. Onneksi pölisevä, kortinen heinä taipuu hienosti katteeksi, vaikkei sitä eläimille ilkiäkkään syöttää.

Ensimmäistä kasvimaata myllertäessäni käytin tietämättömänä varsin vaivalloista menetelmää perustamiseen: kaivoin ja käänsin maata lapiolla ylösalaisin siitä, missä kohtaa aioin vihannekseni kasvattaa. Kävihän tuo kuntoilusta, mutta sittemmin opin, että maan kaivuu on turhaa ja ravinteiden kannalta jopa vahingollista. Niinpä testailenkin nyt hieman helpompaa menetelmää, jossa penkin pohjalle levitetään paksulti katetta, joka tukahduttaa alleen jäävän kasvillisuuden, ja sitten päälle pinotaan jos jonkinlaista orgaanista materiaa kasvualustaksi. Viime kesänä testasin tätä keinoa yhden penkillisen verran, mutta surkean satokauden vuoksi meni vähän ohi, kuinka hienosti vihannekset olisivat tällaisessa kohopenkissä voineet rehottaa ja tuottaa satoa, mikäli säät olisivat sen sallineet. Rikkaruohot penkissä kyllä rehottivat komiasti, joten nyt toivomme samanlaista kukoistuskautta myös niille tarkoituksella kohopenkkiin istutetulle kasvillisuudelle.

Tänään levittelin pari paalia huonoa, pölisevää korsiheinää alueelle, joka on jo vuosia ollut vuohenputkea ja raunioyrttiä väärällään. (Kanat pyörivät sitkeästi jaloissa olivat apuna.) Vaikka vuohenputki onkin terveellinen villivihannes, ja raunioyrttikin omaa hyödyllisiä ominaisuuksia mm. rohdosmielessä, niin joku raja se on mielestäni niidenkin pihanvalloituksessa. Toivotaan, että paksu heinäkate, jonka päälle kasaan paksun kerroksen muuta sälää, kuten poninkakkaa, kanalanpehkua, tuhkaa, lumen alla talven yli muhineita lehtiä ja kompostimultaa, onnistuu tukahduttamaan maan alta esiin pyrkivät raunioyrtit ja vuohenputket. Katsotaan, katsotaan.

Ripsahtelipa vähän vettäkin taivaalta siinä hevonkakkaa heinäkatteen päälle levitellessäni. Sää ei siis ollut mikään ideaalinen puutarhapuhteisiin, mutta toisaalta, haikailut omavaraisemmasta elämästä ruuan ja monen muun asian suhteen voisi kyllä unohtaa, mikäli näillä leveyspiireillä pikku vesisadetta pelkäisi.

Muistuupa siitä mieleen eräskin toissakesäinen päivä, kun kälyni Hanna aloitti kesälomansa ja muutti meille tänne maalle lomapäiviään pitelemään. Olimme sen kunniaksi sopineet jo etukäteen, että hänen lomansa alkajaisiksi hoitaisimme kaikki rästiin jääneet puutarhahommat, kuten marjapensaiden istutukset, ja muut ulkona toimitettavat puhteet, esmerkiksi hänen ostamansa peilin karmien maalauksen. No, tietysti sinä sovittuna päivänä satoi kuin esterin perseestä. Päätimme kuitenkin, että alkuperäisestä suunnitelmasta pidetään kiinni, ja sekä istutukset että maalaushommat hoidetaan alta pois vesisateesta huolimatta. Haimme porkkanaksi A-marketista pullon kossua ja siihen kylkyseen karpalomehua, sekoitimme niistä kannullisen karpalodrinksua ja sovimme säännöksi, että jokaisen suoritetun tehtävän päätteeksi kannusta saa ottaa lasillisen virkistävää. Niin kuin Kumman kaa -sarjassa osuvasti todettiin: Kyllä tohon lomaan sopii toi kossu. En mä sitä välttämättä arkena jois, mut kyl se lomaan sopii.

Ja näin se ajatus sitten karkasi. Palataan aiheeseen.

Tänään aloittamaani kohopenkkiin kylvettäväksi olen tilannut Maatiaisen siemenluettelosta 'Syötävän hyvän kukkamaan'. Kukkia pihaltamme löytyy harmittavan vähän, ja niitä kylvämällä ajattelinkin houkutella lisää pölyttäjiä pörräämään pihallemme. Seos sisältää harmaamalvikkia, kehäkukkaa, ruiskaunokkia, samettikukkaa, kosmoskukkaa, myskimalvaa, ruohosipulia, helokkia, ukonkelloa, sikuria ja lipstikkaa.

Lipstikka on jäänyt ikuisesti mieleeni lapsuudestani, kun mummulassa järven rannassa kasvoi pieni lipstikkapuska. Kesäisin minun piti mummulaan päästessäni aina ensimmäisenä hakea mummu mukaan ja rynnätä poimimaan lipstikan lehtiä puskasta nakerreltavaksi. Vaikka maku oli mielestäni hirveä, oli ajatus ihan noin vaan siinä järven rannassa ryteikön reunassa kasvavasta syötävästä jotenkin niin kiehtova, että lipstikan lehtiä oli pakko päästä mutustelemaan, vaikka sitten naama ällötyksestä irveessä.

Noin ja nyt se ajatus lähti laukalle taas. Ja näköjään aurinkokin alkoi paistaa. Taidan painua takaisin pihalle tekemään jotain hyödyllistä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Pääsiäiskinkerit on nyt kinkeröity. Viikonlopun keväiset kelit veivät ison osan talven lumista mennessään, ja odotan jo käsiäni läpsytellen, koska pääsemme aloittamaan kevätpuuhat puutarhan puolella. Kasvimaamylläilyn ja muun perushutun lisäksi to do -listalta löytyvät ainakin kasvihuoneen rakennus, ulkovaja-pihattorakennuksen ulkovuoraus ja maalaus sekä vajan puolen viimeistely, pihattotarhan laajennus, "ulkopesukarsinan" teko, pihansiivoustalkoot, roskanpolttosavotta sekä tietysti kasvien keräily sekä omiin tarpeisiin että eläinten rehuksi talven varalle. Saan olla hyvin tyytyväinen, mikäli onnistumme saamaan tehtyä edes puolet näistä hommista.

Lisäksi lampaiden sorkat pitäisi trimmata ja jossain vaiheessa villatkin keriä. Poppa-ponin kavioiden kevätvuolu saatiinkin jo hoidettua tässä pyhinä, ja talvikarvaa riittää harjattavaksi niin, että käsi uhkaa krampata kaikesta sukimisesta. Siinä sitä kuulkaa tuntee tekevänsä työtä jolla on tarkoitus, kun avittaa shetlanninponiristeytystä talvikarvan vaihdossa. (Not.)



Tänään 28.3. oli muuten hiisien päivä. Hiisien päivä on omistettu suomalaisen luonnonuskonnon pyhien paikkojen, hiisien, kunnioittamiselle, tutuksi tekemiselle ja suojelulle. Puhdasoppisuuden aikaan luterilainen kirkko tuhosi ison osan suomalaisten palvomista pyhistä lehdoista, mutta monet yksittäiset pyhät puut, lähteet ja kivet säästyivät hävitykseltä.

Melko lähellä meitä kasvaa vielä täysissä voimissaan oleva, muinaisten suomalaisten palvoma Timin mäntynä tunnettu uhrimänty. Emme ehtineet vierailemaan Timin männyllä tänä hiisien päivänä, mutta aiemmin olemme käyneet ihastelemassa tuota yhä elinvoimaisena paikallaan tönöttävää, arviolta yli 400-vuotiasta puuvanhusta. Mikäli satutte liikkumaan Hämeenkyrön tietämillä, suosittelen lämpimästi visiittiä Timin männylle.

Karkumaakari

 Keittelin eilen kahveja illan hämärtyessä ja katselin samalla lumisadetta keittiön ikkunasta. Taisin olla vähän väsynyt, sillä terävänä havainnoin että heh kappas, joku tuolla tiellä taluttelee ihan samanlaista ponia kuin meillä on.

Jännä sinänsä, että yhdennäköisyyttä löytyi. Se kun oli meidän riiviöponi.

Talvikelit ovat turvottaneet pihaton puisen salvan toimintakyvyttömäksi ja tarhan ovi pysyy (eli näköjään ei pysy) nykyisin kiinni vain metallisella hakasella. Poninponkura oli ilmeisesti aikansa kuluksi päättänyt tutkiskella hakasen toimintamekanismia, saanut sen nypättyä auki ja kuullut vapauden kutsun. Kotiin sen palauttivat kaksi ystävällistä naapuriamme, joita Poppa oli huoletonna laukkaillut vastaan heidän etsiessään naapurin kadonnutta kissaa. (Taitaa olla vähän kevättä rinnassa näillä meidän kylän elikoilla kun kaikki ovat mieron tiellä vuorotellen.)

Kylvöasema ja virkaintoinen assistentti

Viime kevään taimia: yllä tomaatti, alla kesäkurpitsa ja avomaankurkku. Kiitos kylmän kesän, kaikki epäonnistuivat enemmän tai vähemmän.

Vauva on nyt kuukauden ikäinen. Vain kuukausi sitten pötköttelin tuon pienen, rullakebabia muistuttavan pötkylän vieressä potilashotellissa ja katselin, että tuo ihan outo pikkutyyppi nyt sitten muuttaa meille asumaan. Tuosta meidän pitäisi kasvattaa kelpo kansalainen, antaa sille kaikkemme, onnelliset lapsuusmuistot ja eväät elämään. Ja minä kun en osannut edes vaippaa vaihtaa.

Nyt, kuukautta myöhemmin, hyppäisin tuon samaisen pikkutyypin vuoksi vaikka junan alle. Olin lukenut etukäteen paljon tarinoita siitä, miten äidinrakkauden syttyminen omaa vauvaa kohtaan voi ottaa oman aikansa. Voi kulua päiviä tai viikkoja; joillakin siinä voi vierähtää koko vauvavuosi. En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, joilla ääni kohoaa ihastuksesta parilla oktaavilla vauvan sattuessa näköpiiriin. (Mutta kun eteeni ilmestyy vaikkapa kissan- tai koiranpentu, niin auta armias sitä lässytystä ei kuuntele vanha Erkkikään.) Pelkäsin ja jännitin etukäteen, kuinka kauan ottaisi, ennen kuin oppisin rakastamaan omaa lastani. Oppisinko ollenkaan?
Vaan suottapa murehdin.

Ja entäpä tämä meidän kuukauden ikäinen sitten. Tyttö on kuukaudessa kasvanut niin, ettei sitä meinaa enää tunnistaa samaksi kääryleeksi, joka siinä hotellin sängyllä raotteli sameita silmiään ja tuhisi hissukseen. Valppaat, isot silmät tarkkailevat kasvoja; ihmeissään tutkailevat niiden piirteitä, ilmeitä ja äänensävyjä. Fyysisesti pätkä kehittyy kohinalla ja on jo jonkun aikaa jaksanut kannatella päätään, ja neiti jaksoi huvittaa jo neuvolantätiämme Kempuakin pontevilla yrityksillään kammeta itseään masuasennosta kyljelleen. Tosin jalkojen ollessa vielä ihan rokokoota, jää kääntyilykin toistaiseksi yrityksen asteelle. Selkeä mennään eikä meinata -tyyppi pätkis selvästi on. Saa nähdä, kuinka helisemässä tulemme vielä neitokaisen kanssa olemaan.



Alkuvaiheen pitkät tovit katkeamatonta yöunta ovat alkaneet nyt vaihtua noin puolentoista tunnin välein pidettäviin evästaukoihin ja yleiseen yölliseen höntyilyyn (yöaikaan läppä selkeästi lentäisi pätkän mielestä parhaiten). Väsymys alkaa siis olla vakiovieras tässä talossa, ainakin jos äidin päällimmäisiä tuntemuksia kyseltäisiin. Unenpuute tuo tullessaan varsin jänniä lieveilmiöitä, joista uusimpana mainittakoon kohina ja ujellus korvissa: ihmisten puhe ja etenkin korkeammat äänet kuulostavat tätä nykyä päässäni siltä, kuin joku koittaisi soitella korvani juuressa kikkeliheviä kukkopillillä. Ei ole mitään maailman miellyttävintä tämä, voin sanoo että voin kertoo.
Antti on onneksi ihan supernaturaaleilla unenlahjoilla siunattu eikä herää, vaikka vauva karjuisi vieressä lärvi sinipunaisena. Tämä helpottaa arkeamme älyttömästi, sillä siinä missä minä muutun väsyneenä seiniä päin käveleväksi, itsekseen naureskelevaksi zombieksi, on Antti univajeisena puolestaan kuin perseeseen ammuttu karhu. Tämä melko tulenarka yhdistelmä meillä on vältetty ja näin talossa on säilynyt rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Pääosin kuukauden ikäisemme on aika helppo ja harmiton tyyppi. Masukipuiluja lukuunottamatta olemme pahimmilta itkuilta säästyneet, vaikka tomerana likkana pätkä kyllä selkeästi ilmoittaa, jos jokin ei miellytä. Luonnetta ja pippurisuutta tytössä riittää, mutta myös hymyjä ja hyväntuulisuutta pieni ihmisenalkumme jaksaa jo viljellä auliisti ympärilleen.

Meidän ranchilla on painettu keväthommia urakalla nyt, kun vielä on kevät. (Ajatuskin siitä lupaillusta takatalvesta ihan hirvittää...)

Taivaalla möllöttänyt jaffa on saanut pihaton ja pientareen jääkerrokset lorisemaan puroina mäkeä alas, joten allekirjoittanut on saanut häärätä talikon varressa hyvinkin ahkerasti pihatonputsauspuuhissa. Antti on pitänyt maaliskuun isyyslomaa (yrittäjälle se tarkoittaa vain 2-4 työpäivää viikossa), joten silloin kun hukkapätkä ei maleksi jatkuvilla maitohuikilla rinnalla, olen saanut vapaat kädet puuhastella pihalla sydämeni kyllyydestä. Tänään Antin ollessa töissä lykkäsin ipanan villavällyihin vaunuihin koisimaan ja parkkeerasin kiesit pihaton aidan viereen, ja lappasin kakkaa pätkän uinaillessa tyytyväisenä lampaiden määkiessä.

En kyllä yhtään valita; paskan lappaaminen on aina käynyt mulle jollain tapaa terapiasta (pakko kai käydä, jos tällaista eläinmäärää vapaaehtoisesti pitää), ja on ihanaa päästä pitkästä aikaa hääräilemään pihalle nyt kun synnytysvaurioista toipuminen alkaa olla hyvällä mallilla. Sitä paitsi, silloin on lapioitava kun kakka on sulaa... eiku. Rauta kuumaa.

Vai miten se meni.


Nyt pääsiäisen lähestyessä olen ollut kaukaa viisas ja ostin virpojille lahjussuklaat valmiiksi hyvissä ajoin. Täällä asuessamme edelliset palmusunnuntait ovat tulleet kuin faksi Annelille, emmekä ole hoksanneet varautua oven taakse ilmestyviin, virpomavitsoin varustettuihin pikkutrulleihin millään tavoin. Niinpä olemme joutuneet nolosti teeskentelemään, ettemme ole kotona, tai vaihtoehtoisesti lähtemään evakkoon ihmettelemään, että taasko on se aika vuodesta ja missä välissä meidän kylälle on edes ilmestynyt niin paljon lapsia. Yleensä evakkoon lähtö on tarkoittanut suuntaamista kaupunkiin johonkin pubiin pikkuveljen ja isän kanssa, heille kun nämä juhlapyhät tuppaavat tulemaan niinikään ihan yllättäen ja pyytämättä.

Tänä vuonna aion kuitenkin olla kelpo naapurintäti ja ottaa virpojat asianmukaisesti vastaan.

Jännää.

Outi Huvikumpuillaan -blogista viskoi ilmoille haasteen, johon vastailen, tavoilleni uskollisesti, auttamattoman myöhässä.

Käykäähään muuten katsastamassa tuo Outin blogi mikäli ette vielä ole sitä tehneet!
Huvikumpuillaan on ihanan lämminhenkinen, päiväkirjamainen blogi, jossa Outi kirjoittelee arjen pienistä, kauniista iloista rennolla otteella.

Ja kysymyksiin...


 1. Kuvaile unelmiesi taloa? esim. millainen, missä, pieniä yksityiskohtia?

Unelmieni tönö on pieni hirsitorppa, joka pihasta voisi löytyä (kivi)navetta, vanhoja omenapuita ja marjapensaita sekä eläimille tilaa käyskennellä ympäriinsä. Talo olisi vanha eikä sitä olisi pilattu liialla "nykyaikaistamisella", vaan kaikki fiksaukset siihen olisi tehty (ja tultaisiin tekemään) talon henkeä ja ikää kunnioittaen ja vaalien. Hirret saisivat näkyä seinistä, puulattia narisisi jalkojen alla ja ikkunatkin olisivat vähän kiharalla.

Piha olisi sopivan suloisesti villiintynyt ja siellä rehottaisivat puut ja pensaat, jotka houkuttaisivat paikalle myös luonnon öttiäisiä mehiläisistä siileihin. Hoidettu, aakeenlaakee nurmikenttä ei viehätä omaa silmääni.

Myös tässä meidän nykyisessä töllissä on paljon unelmataloani. Tämä on sopivan pieni, muttei silti ahdas vanha puutalo, jossa luonto alkaa heti kotiovelta. Kun muutimme tänne aikoinaan perheeni kanssa (olin silloin 3-vuotias), oli pihamaakin oikeastaan juuri tuollainen, kuin yllä kuvailin. Vanhempieni hallintokauden jälkeen paljon on muuttunut, mutta potentiaalia pihasta löytyy ja nyt se odottelee, että . Vanha navetta on purettu, mutta sen virkaa toimittakoon nyt soma, Antin rakentama vaja-eläinsuojarakennus. Joka on vielä auttamattomasti kesken, sillä talvi yllätti ja silleen...
Tykkään myös siitä, että vaikka asumme "maalla", on esimeriksi lähibaariin kauppaan pyörällä (tai ponikärryllä) taitettava matka.

2. Jos saisit rahaa miljoonan, mihin sijoittaisit, ja käyttäisit sen?

Varmastikin auttaisin ensin läheisiäni lainoissaan. Osa menisi lahjoituksina luonnon- ja eläintensuojeluun. Ostaisin myös sen hirsitorppani navetoineen, ja tekisin sinne toimivat, nätit tilat eläintenpitoon. Voisimme ottaa myös vähän omaa lomaa Antin kanssa ja häipyä hetkeksi vaikka Hebrideille hylkeitä bongaamaan ja laskemaan lampaita.



3. Kerro 3 teidän perheen yleisintä arkiruokaa?

Kai suklaa lasketaan?

Öh. No sanotaan vaikka makaronilodju, tortillat ja pestopasta.

Arkiruokaa.

4. Mihin matkustaisit juuri tällä hetkellä?

Jos ihan vapaasti saisin valkkailla, niin sinne Hebrideille. Tidä sitten, miksi veri niin vetää paikkaan, jossa tuulee ja sataa ja kesällä itikat syövät, sitä lystiä kun piisaisi täällä kotonakin... Joku entisiin elämiin urkkija voisi ehkä osata auttaa minua keksimään tälle jonkun järjellisen selityksen. (Hoi jos siellä joku entisiin elämiin urkkija tätä lukee, apuanne kaivataan! Olenko kenties männä aikoina elänyt hurjana klaanipäällikkönä vetoisassa linnassa Skotlannin saaristossa?)



5. Kodin rakkain esine?

Hankala. En ole kovin esineisiin kiintyväistä sorttia, ja hyvin, hyvin harvasta esineestä tulee minulle "rakas".

Vastaan puuliesi. Se lämmittää, kun on kylmä, ja kun sähköt katkeavat, voi sillä tehdä ruokaa ja keittää pannukahvit. Kun yöllinen lumipyry tai myrsky on katkonut sähkölinjoja, olisi moni päivä ollut jo alkaessaan totaalinen katastrofi, ellen olisi saanut keitettyä itselleni aamukahveja puulieden turvin.



6. Jos saisit olla päivän kuka vain.. kuka olisit?

Voisin olla Vladimir Putin. Voisin pistää päivän aikana ranttaliksi sen minkä kerkiäisin. Kun Putin sitten heräilisi seuraavana päivänä omana itsenään, saisi hän ihmetellä, että mitä tulikaan tehtyä...


7. Millainen sisutus viehättää tällä hetkellä silmää?

Boheemi, persoonallinen tyyli on kestosuosikki. Myös rustiikkinen, luonnonmateriaaleilla ja -sävyillä toteutettu sisustustyyli hivelee silmää aina. Kun sisustus on sisustajansa näköinen ja mukailee kodin henkeä, on se mielestäni kaunis ja onnistunut.


8. Lempi televisio-ohjelmasi?

Itse televisiosta ei tule seurattua juuri koskaan mitään, mutta muutoin olen kyllä sarjojen suurkuluttaja. Areenasta vahtaan Tanskalaista maajussia ja luontodokkareita. Muita sarjasuosikkeja ovat mm. Outlander, Sons of Anarchy, The Walking Dead, Supernatural, Shameless, Game of Thrones, Vikings....

Outlander on hyvin mukaansatempaava sarja.

9. Mistä haaveilet juuri nyt?

Jamie Fraserista Kokonaisista yöunista :D Ja lämpimästä, kiireettömästä kesäpäivästä, kannullisesta (tahi parista) kylmää sangriaa, lintujen laulusta ja hyvästä romaanista. Ja jopa siitä veemäisestä paarmasta, joka surraa korvan juuressa, kun koitat keskeytyksettä nautiskella edellä mainituista.


10. Sisustus esine/asia mitä ei tule ikinä sinun kotiisi?
 
Ööö... Marko Paananen. Vaikka ihan varmaan osaa kyllä asiansa, ei siinä. Meille tullessaan miespolo kuitenkin varmaan pyörtyisi kauhusta.

Marko, älä tule meille.

11. Vaatekappale, jonka haluaisit saada juuri nyt?

En nyt tähän hätään löydä kuvaa Tanskis-Frankin vaimon, Theresan, sarjassa usein näkyneestä ruskeasta työhaalarista. Joka tapauksessa, sellainen kevyt, mekaanikonhaalarin tyyppinen vaatekappale olisi eri kätevä piha- ja eläintenhoitohommiin.

Myös kunnollinen sadeasu olisi kovasti kaivattu.

Kanalamme kokoonpanossa on tapahtunut jälleen perustavanlaatuisia muutoksia.

Jännäkakan saatua tipunsa muuttui aina ennen niin kiltti ja lauhkealuontoinen alhokanamme Lempi Nugetti Jännää kohtaan tosi aggressiiviseksi. En keksinyt tälle muuta järkevää selitystä kuin sen, että tipujen piipitys sai jotain naksahtamaan vahvalla hoivavietillä varustetun Lempin päässä, ja se koki tipujaan hoivailevan Jännän uhkana.

Koska Lempi on kukkomme Deanin sisko, on jo pitkään mielessäni häilynyt ajatus vaihtaa geenipoolia kanalassamme vähän monipuolisempaan suuntaan. Lempin rettelöinti antoi ajatukselle lopullisen kimmokkeen.

Vaihdokas löytyi viidessä minuutissa heinänhakumatkamme varrelta. Lempi lähtikin isännän matkaan kissankuljetusboksissa heinänhakureissulle, ja paluupostissa meille muutti kaunis, kullanvärinen tyrnävänmaatiaiskana.

Dean-kukko oli uuden morsiammensa tavatessaan kuin ei olisi ennen kanaa nähnytkään; se pörhenteli ja kujerteli, ja asteli niin ylväänä ja komeana ympäriinsä että. Sekä tietysti, pelimiehen elkein, koitti kivuta kanan selkään puolen minuutin tutustelun jälkeen. Kana oli kuitenkin sitä mieltä, että veisi nyt edes syömään ensin...

• Kissa löytyi. Se ehti olla mieron tiellä viisi päivää. Karkuretken ajan pidimme ulkorappusilla ruokakuppeja, jotka oli täytetty kaupan haisevimmilla kissanruuilla. Antti katsoi öisin pelejä ja päivysti samalla, laukaisisiko rappusille syömään tullut Dino liiketunnistimella toimivan pihavalon. Minä olin kuulemma joka yö havahtuut vähän väliä kysymään, tuliko kissa jo kotiin. Unissani olen kysellyt, sillä en edes muista näin tehneeni. Mutta tuleehan se uniin, huoli nimittäin. Pieni kissapolo yksinään ja nälissään hukan teillä. Vaikka ilves tulisi ja nappaisi herkkupalakseen. Ja Dinon nyt voisi napata vaikka orava. Kun se on niin semmoinen, että se vaan rakastaa kaikkia eikä osaa oikein pitää puoliaan.
 

• Viiden päivän ajan päässä soi tämä:

• Dinoa ei näkynyt jättämillämme ruokakupeilla. Sen sijaan eräs vanha tuttu, harmaahäntäinen kissarähjä, kävi niitä tyhjentämässä. Kisu on pyörinyt pihallamme taajaan tahtiin talven mittaan; se on repinyt roskapussit auki ja syönyt nirsoilematta pihalle jättämäni satunnaiset ruokalahjukset. Nyt otin asiakseni kysellä kyläläisiltä, mikä se on oikein kissojaan. Naapurissa se on käynyt kuulemma syömässä kuivia leipiä lintulaudalta. Toinen naapuri kertoi, että tuolta mutkan takaa muutti kesällä pois porukkaa, ja he jättivät jälkeensä kaksi kissaansa. Aha. Ihan muina mulkvisteina. Tämä kissarähjä on toinen niistä hylätyistä. Ties mitä on tapahtunut sille toiselle.

• Ihan fiksu veto kisurähjältä majoittua meidän pihaan: on tainnut kylillä kuulla, että tämän talon asukkaissa on vähän anjaeerikäisen vikaa. Huomenna viritämme loukun kisulle pihaan ja noukimme poloisen pois kuleksimasta. Sille järjestetään hätämajoitus KiSu ry:n ensikodista, jossa se pääsee eroon myös loisista ja muista ei-toivotuista lieveilmiöistä, joita hylätty eläin saattaa villistä luonnosta mukaansa kerätä.

• Niin, se Dino. Huutelin eilen illalla Pimua syömään, kun saunalta kuului tuttu, raavaalle kollille sopimaton, tyttömäisen soma "mjau". Huusin Dinon nimeä, johon sain vastauksena toisen mjaun. Ja kolmannen. Ja aika monta huojentavaa mjauta vielä lisää. Siellähän se kolli lymysi, kyyryssä saunan terassin alla. Tonnikala ei poikaa esiin houkuttanut, rapsuttamaan ojentunut käsi kylläkin. Kissa oli niin hellyydenkipeä, että se oli puskea minut kumoon. Lopulta ruokakin alkoi maistua. Metri kerrallaan onnistuin houkuttelemaan kissan kotiovelle ja siitä helvetin kyytiä sisään ja ovi säppiin.

• Tänään paistaa aurinko, elämä on ihanaa. Ja mitenkäs tuo kissakin on vain söpöstynyt entisestään? Pinkki nenä ja korvat ja kaikki. Ihan samaa sävyä, kuin olkkarin pöydällä olevat tulppaanit. Ihanat, kissan kirsun väriset tulppaanit. Pari päivää sitten uhkasin tehdä Dinosta karvalakin, otti niin päähän kun mulle tuollaisen tempun teki. Mutta eihän siitä mitään lakkia voi. Kun on niin söpö ja kaikkea.

• Oivoi. Sanoinko jo, että ihanaa?

• Hukkasin kissan yöllä ulos. (Ei olisi pitänyt eilen valittaa siitä miten se repii vessapaperit ja kaataa raksukipot.) Raotin ulko-ovea napsauttaakseni sen lukkoon ja saamarin katti livahti pihalle oven raosta. Harmaavalkoinen, pumpuliturkkinen kissa häviää talviyössä ulos kuin kusi lumeen.

• Lähdin puoli viideltä aamulla etsimään sitä kissaa. Kissittelin otsalampun valossa hyvän tovin lokasuojasta auton alle tippunutta loskapaakkua. Ei näkynyt kollia missään. Aloin jäätyä ja luovutin.

• Heräsin seitsemältä tirrin ininään ja ryhdyin syöttö- ja vaipanvaihtotoimiin. Totesin, etten saa enää unta; pälyilin ikkunasta näköhavaintoja kissasta. Näin Antin, joka oli samoissa puuhissa pihalla, ja heitteli siinä sivussa heinää pihattoon. Rappusten alle kurkkineen miehen ilmeestä näkyi, että kissanetsintätoimet tuottivat vesiperän. 

• Hörpin kahvia Antin vanhasta, kulahtaneesta Ilves-mukista. Kun aikoinaan ymppäsimme astiamme yhteiseen kaappiin, oli Ilves-muki ainoa astia, jonka säilyttämisestä ei kuulemma voitu neuvotella. Muki jäi. Nykyään minulla on mukiin viha-rakkaus –suhde: se on juuri sopivan muotoinen ja käteen sopiva, ja siihen mahtuu kahvia juuri se määrä, jonka aamulla tarvitsen saadakseni itseni ihmiseksi. Mustassa mukissa myös kontrasti kahviin on huomattavissa juuri oikein, jotta maitoa tulee annosteltua optimaalinen määrä. Mutta helkkarin rumahan se on. Haaveilen täydellisen epätäydellisestä astiakaapista, josta löytyisi toisiinsa sointuvan boheemishenkinen kirppislöydöistä ja muista kokoon haalittu kahvikuppikattaus, mutta tällä hetkellä kaapin sisältö ei ole mitään sinne päinkään. Syytän siitä Ilves-mukia. Pilaa mun astiakaappini feng shuit. Prkl.

Welho ja Ilves-muki

• Siinä aamukahvia rumasta, feng shuit pilaavasta mukista ryystäessäni katselen isännän hyppäävän kiireessä autoonsa, ehtimättä tulla antamaan suukkoa ennen töihin lähtöään. Aion laittaa sille perään hyvän työpäivän toivotuksen viestinä, mutta huomaan sekä Antin työ- että henk.koht. puhelimen kuin lompakonkin leppyvän eteisen lipaston päällä. Nappaan ne käteen ja painun portaille huiskimaan autoa käynnistelevälle Antille. Ei huomaa. Hipsin portaat alas auton viereen puhelimet ja lompakko ojossa. Auto lähtee liikkeelle. Hölkkään paljain varpain flanellisen yökoltun helmat hulmuten naapurin ladolle asti, kunnes totean että sinne män, ja turha muutenkin juosta, ei se pitkälle pötki kumminkaan huomaamatta, että luuri puuttuu. Pian auto kaartaakin takasisin pihaan. Odotan oven raossa lompsa ja puhelimet ojennettuina ja huulet töttöröllä. Ja taas pian katson auton perävalojen katoavan mutkan taakse.

• Netti ei toimi, joten rustailen päässä viliseviä ajatuksia paperille lyijykynällä, jonka juuri löysin koiran suusta. Annan koirille ihan oikeaa syötävää.

• Aprikoin, miten saisin kiinni raittiista ilmasta hurmioituneen karkurikissan, jos se ei päätäkään tulla kotiin omin neuvoin. Yhdistyksen tyypeiltä saisi varmasti loukkuja lainaan – mutta se ratkaisu ei taida tulla kysymykseen. Löytäisin loukusta kolmen muun oman katin lisäksi kaikki naapuruston punkerokissat ja sen yhden ehkä kodittoman katin, jotka kaikki tunkisivat sinne ennen karannutta Dinoa helpon evään perässä. Päästän loput kissat pihalle (Astridin kanssa tästä joudun vähän ensin neuvottelemaan) ja toivon, että ne toisivat palatessaan karkuripojan kotiin.

• Netti ei toimi vieläkään, joten maltan vihdoin napata hyppysiini hiukan ennen synnytystä tilaamani Diana Gabaldonin Matkantekijä-kirjasarjan viidennen osan. Toiveikkaana pakkasin kirjan mukaan jo sairaalakassiin ja mietin, että onpahan sitten lukemistakin mukana synnärillä jos touhu menee ihan odotteluksi. Joopajoo, en todellakaan siinä muksua ulos änkätessäni ehtinyt haaveilemaan mistään pitkistä, salskeista, kilttiin sonnustautuneista skottisotureista. Mutta josko nyt. Ehkä muutama luku sivu ah-niin-ihanaa Jamie Fraseria nostaa tätä orastavasti huolestunutta tunnelmaa. Sitten painun taas huutelemaan sitä kissaa.

Jamie Fraser

• ...

• Kuumat skottisoturit kilteissään pistävät näköjään unettamaan, sillä herään paria tuntia myöhemmin poski liimautuneena samaiselle sivulle, miltä kirjan alunperin avasin. Tönään ruuan uuniin. Netti ei vieläkään toimi. Paremman syntipukin puuttuessa syytän siitäkin Ilves-mukia. Dino-kissaa ei näy. Etsintäpartioksi lähettämäni Huu-kissa ei ole myöskään palannut takaisin kotiin. Tuolla ne varmaan naapurin ladossa nauravat meikäläiselle ja popsivat hiiriä kimpassa.