Tiedättekö ne sellaiset aamut, kun itse heräät aikaisin etkä saa enää unta, mutta kaikki muut vielä vetävät hirsiä vällyjen välissä, ja sitten vähän tylsyttää? Oma nukkumiseni on ollut vauvamahan tuoman tukaluuden, supistusten ja kaikenmaailman hormonihuurujen vuoksi ihan mitä sattuu, mutta Antin (tai koirien) unenlahjoihin eivät ole raskaushormonit alkaneet vaikuttaa. Jännä juttu.

No, pian tässä talossa on tuskin enää sitä ongelmaa, kunhan hukkapätkä syntyy ja alkaa pitää huolen siitä, ettei meillä nuku enää kukaan.

Tänään nukuin itsekin poikkeuksellisen myöhään, puoli yhdeksään. Monta päivää jatkuneen vesisateen jälkeen oli ihana painua pihalle huomaamaan, että maahan oli satanut paksu kerros lunta. Pihatiellä ei tarvinnut liukastella ympäriinsä, rapa ei roiskunut eivätkä lumen alta paljastuneet koirankakkajöötitkään koristaneet kylänraitin pientareita. Ah. Vaikken erityisemmin talvi-ihmisiä olekaan, niin kyllä helmikuussa pitää vielä olla lunta.

Koirille aamulenkkiä ehdotellessani katsoivat ne minua Antin kainalosta peittojen alta kuin halpaa makkaraa. Poppa-ponista saa onneksi aina lenkkikaverin, ja polle kirmasikin intopinkeenä vastaan kun lompsin pihattoa kohti riimun kanssa. Hör-hör-hör vaan kuului.
Mahdoimme olla aika näky: minä lyllersin ähisten auraamattomassa lumessa ja vikuri, narussa kulkemista vielä opetteleva oriponkura hölkötti vieressä virtaa täynnä hyörien ja pyörien kuin mikäkin väkkärä. Jossain kohtaa ponikakara vallan riemastui ja päätti kellahtaa keskelle tietä piehtaroimaan. Olo oli kuin paremmallakin hevoskuiskaajalla.

Iltapäivästä loputkin perheestä saivat kammettua itsensä vällyistä. Isäntä poikkesi kauppareissullaan kukkakaupassa ja muisti minua tulppaanipuketilla. Aviomiespisteitä ropisee.